Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinointi

Olet saapunut tarinoinnin ihmeelliseen maailmaan. Haluan kuitenkin huomauttaa muutamast asiasta, ennen kuin pääset kirjoittamaan. HUOM! VAIN NÄMÄ EHDOT TÄYTTÄVÄT TARINAT VOIDAAN LISÄTÄ KLAANIN TARINASIVULLE!

Peruskielioppi: Vaadin tarinoilta sitä, että niissä on isot alkukirjaimet oikein, pisteet oikein, sekä pilkutus oikein. Pilkutuksen suhteen haluan, että perusasiat sujuu, mutta sivu-, sekä päälauseiden väliset pilkutukset saavat mennä mönkään. 

Aikamuodot: Tarinoissa käytetään imperfektiä sekä pluskvanperfektiä. Tarinoissa voi myös käyttää preesensiä ja perfektiä. Tämä kuitenkin edellyttää sen, että et vaihtele sitä jokaisessa tarinassa.

Kertoja: Suosittelen käyttämään hän-kertojaa. Olen itse henkilökohtaisesti sitä mieltä, että minä-kertoja on varsin tönkkö, kun kirjoitetaan pidempiä tarinoita. Itse päätät asian, mutta älä vaihtele kertojaa koko ajan tarinoiden välissä.

Kappalejaot: Kappalejaot suoritetaan rivivälin avulla, EI MISSÄÄN NIMESSÄ syvennysten avulla. Tämä siksi, että jos tekstiä siirretään, syvennykset saattavat kadota, mutta rivivälit taas eivät katoa. Vaadin siis myös tekstiltä kappalejaot, sillä se selkeyttää tekstiä kummasti. 

Muita huomautuksia: 
- Nimi-kohdalle laitat nimimerkkisi, et klaanisi nimeä
- Kotisivut- ja sähköposti-kohdalle et laita mitään tarinoidessasi
- Tarina kannattaa aluksi kirjoittaa esimerkiksi WORD:iin, sillä silloin se ei katoa. 
- Ennen tarinaa kirjoitat klaanisi nimen

Tarinointi  [ Kirjoita ]

Nimi: Ellie

01.02.2019 16:39
Luku kolme - niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen

Nuori harmaa kolli istui oppilaiden pesän laidalla. Hän suki turkkiaan pitkin vedoin ja kertaili edellisillan tapahtumia. Monen kuun odotuksen jälkeen Pakkastassusta oltiin vihdoin tehty oppilas. Kuuden kuun ikäinen kolli oli odottanut omia nimittäjäisiään ihan pikkupennusta lähtien. H-hetken tullessa Pakkastassulla oli kuitenkin ollut haikea olo, eikä oppilaaksi nimittäminen sitten loppujen lopuksi ollutkaan niin hienoa. Emon ja isän läsnäolo olisi varmasti auttanut. Ja oppilaaksi nimittämisen myötä kollin ainoa leikkikaveri Vasapentu jäi nyt ilman seuraa.

Aamutuimaan, ennen auringonnousua ei leirissä liikuskeltu. Tämäkään aamu ei ollut poikkeus, sillä ensimmäinen elonmerkki oli havaittavissa, kun aurinko oli jo kivunnut hyvän matkaa taivaalle. Klaanin varapäällikkö - ja Pakkastassun mestari - Väärämieli oli astunut ulos soturien pesästä venyttelemään raajojaan. Pian leirin pihalla pomppi myös Vasapentu, joka näytti tutkivan leirin joka kolkkaa.
”Lähdetäänkö ulos leiristä, niin voitaisiin käydä katsomassa vähän rajoja?” Väärämieli kysyi oppilaaltaan. Pakkastassu vastasi nökkäyksellä ja käveli kollin vierelle. Edessä häämöttävä oksilla hyppely hirvitti nuorta oppilasta. Hän osasi kyllä leirin sisällä turvallisesti hyppiä oksalta oksalle, mutta entä kun alla olisi monen ketunmitan pituinen pudotus?

Pakkastassun yllätykseksi Väärämieli ei johdattanut häntä tavalliselle uloskäynnille, vaan hieman oksien peitossa olevalle käytävälle, joka johti alas maahan. Hän tiesi, että uloskäyntiä käytettiin melko harvoin, sillä Routaklaanin kissat hyppelivät mielummin oksalta oksalle. Tie maahan oli melko helppo, paksuilla oksilla ei tassu luistanut.
”Mietit varmaan miksi me ollaan menossa maahan”, Väärämieli naukui loikkiessaan kevyesti alas oksia.
”Aivan”, kolli vastasi ja seurasi mestariansa epävarmemmin ja tönkömmin askelin. Toivottavasti hän oppisi kulkemaan yhtä kevyesti kuin tumma soturi hänen edellään. Jos lumeen ei jäisi jälkiä, voisi kuvitella kollin lentävän.
”Hiirenkorva alkaa olla jo hyvällä mallilla, joten lumi sulaa pois. Maassa on helpompi liikkua silloin, ja haluan näyttää sinulle reviirit maasta käsin. Sinä olet ollut koko ikäsi puissa”, varapäällikkö kertoi ja lähti loikkimaan ilmeisesti kohti alajuoksua, sillä maa vietti alaspäin.

Kaksikko käveli melkoisen hiljaa valkeassa metsässä. Satunnaisesti kuului linnunlaulua tai humahduksia, kun lumikasat tippuivat puiden oksilta maahan. Aikaisemmin Väärämieli sanoi, että hiirenkorva teki tuloaan ennennäkemättömän nopeaa, ja että se merkitsisi pitkää ja lämmintä lehtivihreää.
Pakkastassu ihmetteli kuinka ihmeessä kolli osasi tulkita niin hyvin luontoa. Opettaisikohan Väärämieli tuonkin hänelle? Ajattelu keskeytti itse Väärämieli, joka oli alkanut selostamaan:
”Tuolla edessä näkyy iso kivi, näetkös? Siinä kulkee meidän reviirimme raja. Ylös päin kulkiessa kulkisimme tuota polkua pitkin, mutta tänään suuntaamme kohti ukkospolkua, joten lähdemme alaspäin.”
”Näenkö minä ihka oikean ukkospolun?” Kolli henkäisi. Pentuna hän oli moneen kertaan kuullut tarinoita kissoista, jotka olivat jääneet hirviöiden alle ukkospolulla. Ajatus nostatti kollin niskakarvat pystyyn. Väärämieli naurahti ja vastasi:
”Jep, pääset näkemään ukkospolun.”

Väärämieli johdatti tuoretta oppilastaan isolta kiveltä kohti ukkospolkua. Tassujen alla lumi narskui kovaäänisesti, jättäen hankeen kissojen jäljiltä syvät urat.
”Huomaatko kuinka lumi narskuu käpälien alla?” Väärämieli tiedusteli, ja jatkoi kun huomasi oppilaan nyökänneen. ”Se tarkoittaa sitä, että nyt ei ole pakkasta. Lumi on siis sulamassa.”
Väärämieli oli hyvillään siitä, että oli ainakin ilmeestä päätellen tehnyt oppilaaseen vaikutuksen. Nuori oppilas vaikutti olevan luonteeltaan vähän nyrpeä, jotenka heti alkuun auktoriteetin saaminen ei olisi pahitteeksi.
”Liikutaan varoen näiden isojen puiden alla. Äläkä sitten huuda”, kolli kuiskasi.
”Miksi?” Pakkastassu kysyi oitis. Mestari nosti hännällään harmaan kollin päälakea ylöspäin. He olivat kävelleet kaksin verroin sankemmalle metsäalueelle. Leirissä puusto oli melko harvaa, mutta tämä metsä näytti siltä, että lehtivihreän aikaan ei näkisi taivasta lainkaan. Paksujen tammien oksilla roikkui sadoittain ainakin hännän mitan pituisia jääpuikkoja.
”Vau miten hieno!" Oppilas hihkaisi unohtaen täysin pysyä hiljaa. Väärämieli läimäytti oitis tassun kollin suulle ja katsoi säikkynä ylöspäin. Muutaman ketunmitan päässä olevasta oksasta putosi pari ohutta, mutta veitsenterävää jääpuikkoa. Musta kolli rentoutti lihaksensa ja jatkoi matkaan.
”Älä koskaan, koskaan huuda täällä noin hiirenkorvan aikaan”, Väärämieli naukui. ”Iso tuollainen riittäisi lävistämään kissan.”
Pakkastassu oli luimistanut korvansa, ja näytti pelästyneen tapahtumia. Musta kolli johdatti oppilaansa verkkain askelin pois metsiköstä.

He olivat kulkeneet jonkun matkaa hiljaa, eikä Pakkastassu tahtonut alottaa keskustelua. Metsä oli jäänyt jälkeen jokunen hetki sitten. Eteen oli avautunut miltei puuton alue, ja sieltä saattoi erottaa ukkospolun.
”Tuo tuolla on se ukkospolku”, Väärämieli naukaisi oppilaalleen. Pakkastassu nyökkäsi mietteliäästi ja seurasi mestarinsa vierellä lähemmäs tuota pikimustaa polkua. Ukkospolun katku tulvahti nuoren kollin suuhun, ja sai tämän yökkäämään. Väärämieli naurahti hieman, eikä itse näyttänyt olevan moksiskaan tuosta hajusta. Ehkä hirvittävään hajuun tottuisi. Itse ukkospolku näytti pienemmältä kuin hän oli kuvitellut. Sitä oltiin aina kuvailtu suureksi ja vilkkaaksi, mutta juuri nyt se ei näyttänyt kummaltakaan.
”Maistuuko tuo vesi yhtä kauhealle kuin täällä haisee?” Pakkastassu naukui inhosta ja käveli lähemmäs leveää jokea, joka virtasi elävänä. Se ei tainnut talvisin oikein jäätyä.
”Ei suinkaan”, kolli vastasi. ”Olet juonut tuon joen vettä niin kauan kun jaksat muistaa.”
Pakkastassu käänsi päätään yllättyneenä.
”Onko tuo se Routaklaanin joki?” Hän kysyi ja laskeutui niin lähelle jokea, että harmaa naama heijastui sen solisevasta pinnasta.
”Sepä hyvinkin. Lehtivihreän aikaan joen ympärillä on upottavaa suota. Se on kuitenkin helppokulkuisempaa tällä puolin jokea. Vastarannalla ei kannata edes kulkea”, Väärämieli naukui. Hän käveli yhä lähemmäs ukkospolkua, ja viittoi Pakkastassun seuraamaan.
”Ukkospolulla kulkee hirviöitä. Niitä kulkee melko harvalti, mutta älä koskaan ylitä tätä polkua”, kolli opasti ja jäi tuijottamaan mustaa polkua, joka jatkui silmän kantamattomiin. Pian kaukaisuudesta alkoi kuulua kovaa melua.
”Nähdäänkö me hirviö?” Oppilas kysyi innoissaan. Väärämieli nyökkäsi ja asetui istumaan hyvän matkan päähän polusta. Pakkastassu kipitti mestarinsa rinnalle ja asettui istumaan ukkospolun eteen. Kaksikkoa piti piilossaan luminen vatukkapuska. Murina lujeni ja maa polun vierellä tärisi hieman. Kirkkaan oranssi kiiltäväpintainen hirviö suhahti ohitseen jättäen ilmaan leijumaan voimakkaan katkun.
”Vau”, henkäisi Pakkastassu ja pomppasi ylös. Hän kuuli mestarinsa naurahtavan oppilaan innokkuudelle. Siinä samassa Pakkastassu sulki suunsa ja katsahti epäilevästi mustaan kolliin.
”Merkitään nyt rajat ja lähdetään sitten takasin päin”, mestari sanoi ja merkitsi viereisen vatukkapuskan.
”Mitä? Nytkö tämä loppuu? Eihän me olla päästy vielä loppuun asti!” Pakkastassu sanoi närkästyneenä.
”Joku toinen kerta sitten”, musta kolli vastasi ja kääntyi lähteäkseen. Pakkastassu tuhahti ja lähti liikkeelle verkkaisesti. Tähän mennessä Väärämieli ei ollut näyttänyt vielä mitään niiin mielenkiintoista.

Metsän laidan saapuessa Pakkastassu osasi jo viimekertaisesta olla hiljaa. Häntä ei houkuttanut jäädä puikkojen sivaltamaksi.
”Katso ylös”, Väärämieli kuiskasi. Pakkastassu nosti katseensa ylös, muttei nähnyt mitään uutta. Oliko Väärämieli unohtanut näyttäneensä jääpuikot? Hetken kuluttua Pakkastassu kuitenkin älysi mitä mestarinsa oli hänelle yrittänyt näyttää. Puiden oksistossa, Ainakin viiden ketunmitan korkeuksissa loikki klaanin päälikkö. Vaalean harmaa kissa liikkui sulavasti lumisilla oksilla. Sillä näytti olevan tarkka päämäärä, koska kolli liikkui määrätietoisesti eteenpäin.
Pian Nevatähti pudottautuikin vaanimisasentoon, ja hiipi kevyein askelin. Päällikkö loikkasi ja vei hengen oravalta yhdellä puraisulla.
Pakkastassu henkäisi ihaillen. Kumpa Väärämieli opettaisi häntä jo pian saalistamaan. Tai mitä parempaa, Nevatähti opettaisi hänelle tuon kaiken. Hän ei nimittäin malttanut odottaa pääsevänsä itse hyppimään oksalta toiselle kuin liito-orava. Ja muutenkin, Väärämieli oli tuskin neljääkään vuodenaikaa häntä vanhempi.
Nevatähti oli hoksannut kaksikon alapuolellaan, ja oli alkanut laskeutumaan alas puusta orava leuoissaan.
”Vau miten hieno”, Pakkastassu ihaili ja lipoi huuliaan. Oli melkein auringonhuippu, eikä kolli ollut vielä saanut syödäkseen.
”Ota vain, olen saanut noita jo muutaman. Se on vielä lämminkin”, Nevatähti kuiskasi ja tökkäsi oravan Pakkastassulle. Väärämielen nyökättyä Pakkastassu alkoi aterioimaan oravaa. Tuore ja lämmin liha maistui ihanalta suussa. Vain yhden asian voisi enää pistää paremmaksi, sen että se olisi itse saalistama!

Pakkastassun aterioitua Nevatähti tähyili ympärilleen ja maukui hiljaa:
”Tuolla on mustarastas. Käyn ottamassa sen. Sitten voidaan kääntyä takaisin leiriin. Pakkastassu, haluatko tulla mukaan?”
”Me emme ole vielä ehtineet harjoitella saalistamista”, Väärämieli muistutti,
Päällikkö ei kuitenkaan otta nut sitä kuuleviin korviinsa, vaan kulki jo hyvän matkaa edessä. Kollin askeleet olivat kevyet, ja olisi voinut luulla tämän leijuvan. Jälkeen jäi vain ohut helminauha, kun kolli hiipi kohti saalista. Myös Pakkastassu havaitsi rastaan. Se näykki lumen alta jotakin. Kolli seurasi päällikön jokaista askelta, ja koitti oppia parhaansa mukaan. Nevatähti kutsui hännän heilautuksellaan oppilaan vierelleen.
”Hiivi lähelle ja nappaa se. Vanhempasi olivat suurenmoisia saalistajia. Se kulkee veressäsi”, Nevatähti naukui rohkaisevasti. Jokin päällikön sanassa kuitenkin kirpaisi. Hän ei ollut koskaan kunnolla tavannut emoaan. Osasiko hän muitakin samoja taitoja kun he?

Pakkastassu sivuutti ajatukset ja kiinnitti katseensa mustarastaaseen. Lintu nokki pahaa aavistamatta maata. Tumma kolli liu’utti tassujansa lumen päällä, mutta yht’äkkiä kauempaa metsässä lintu rääkäisi. Rastas lehahti ilmaan ja rääkäisi ilmaan korvia riipivän rääkäilyn. Nopean hetken ajan kolli luuli saavansa vielä linnun kiinni, mutta tunsi sitten kovan tuuppauksen kyljessään ja lensi sivulle. Pakkastassu ähkäisi ja käännähti ympäri, mutta näki vain Väärämielen silmät, jotka olivat kauhusta kankeat. Kolli katsahti alas ja näki maassa Routaklaanin päällikön veitsenterävän jääpuikon lävistämänä.

Väärämieli syöksähti päällikkönsä luokse ja väänsi veren tuhriman jääpuikon Nevartähden kyljestä. Syvä haava vuosi hetken hervottomasti, jonka jälkeen se umpeutui siististi. Enää vain jäljet lumessa kertoivat Nevatähden kärsimyksestä. Väärämielen sydäntä riipi, eikä hän voinut mitenkään kuvitella miltä maassa makaavasta kollista mahtoi tuntua.

Pakkastassun sydän piti kovempaa ääntä kuin yksikään hirviö oli koskaan pitänyt. Ajatukset vilisivät tämän päässä, ja aika tuntui pysähtyneen. Jos hän ei olisi mennyt Nevatähden mukaan, kolli ei nyt makaisi maassa velttona. Tietämättä mitä piti tehdä, Pakkastassu käveli mestarinsa vierelle ja katsoi Nevatähteen. Kollin ympärillä veri oli kiteytynyt jääksi. Punaisen eri sävyt leikittelivät lumella. Tilanne oli kuin suoraan siitä suuresta sodasta, josta Auringonkajo oli joskus puhunut. Siitä sodasta, jonka takia Pakkastassu jäi ilman vanhempiaan.

Väärämieli aisti oppilaansa pidättävän kauhusta hengitystä vierellään. Soturi oli mennyt täysin lukkoon. Hän ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä, joten päätti vain istua ja odottaa. Odottaa tilanteen kulkeutuvan suuntaan tai toiseen.
”Väärämieli? Mitä tapahtuu?” Pakkastassu naukaisi hiirenhiljaa. Vihdoinkin ääntä. Päällikön ruumis makasi velttona heidään vierellään. Haava oli auennut uudestaan kuin tyhjästä. Lämmin veri pulppusi lumelle. Musta kolli luimisti korvansa ja laski häntänsä Pakkastassun lavalle. Korkealla kuului variksen raakuntaa.
”Nevatähti menettää hengen.”

Pakkastassu läimäisi mustan hännän lavaltaan, muttei voinut olla kavahtamatta kuullessaan Väärämielen sanat. Kyseessä oli ollut vain muutama sekunti. Ilman päällikköä Pakkastassu makaisi nyt tuossa verilammessa. Huomaisiko kukaan häntä yksin tässä pimeydessä? Ajatukset, muistot ja tarinat alkoivat vilahdella kollin silmissä.

// tajusin itsekin käyttäneeni vähän hassuja sanoja viime tarinassa XD Ovi ja lämpöpatteri ovat hieman merkillisiä sanoja kissojen sanavarastoon. Tällä kertaa outona sanana veitsenterävä, mutta en keksinyt siihen mitään parempaa sanontaa.
Lopun kappalejaot on yksi sotku, sillä koitin saada molempien tunnetiloja esille, mutta siitä tulikin yksi iso sotku D: kerro ihmeessä jos tarviit jonkun selityksen mitä on tapahtumassa...
(ps rankkasateen sijoitan ensi tarinaan, tuleeko se vesisateena vai lumisateena?)

Nimi: Ellie

28.01.2019 18:21
Routaklaani

Luku kaksi - yksi pieni elämä

Sitä mukaan kun jo eletyt tarinat ja tapahtumat poistuvat mielestämme, uusi tila avautuu niille, vielä kertomattomille tarinoille. Meistä tulee rohkeampia, ja uskallamme tehdä enemmän asioita huolimatta siitä, ovatko ne oikeita tai vääriä. Jokaisen uuden kissan tarina on tietenkin myös uusi. Koskaan kukaan ei ole ennen elänyt samanlaista tarinaa. Mutta voi kunpa vain tietäisit, kuinka hauras uuden elämän alku voi olla, mutta kuinka niin pieni elämä voi muuttaa kaiken.

Lehtikadon pakkaset olivat yön aikana yltyneet huimasti. Vaikka pesät olivat punottu tiuhaan, pääsi pesään sisälle silti hieman kylmyyttä. Hiirenkorva oli jo ovella, mutta silti yöllä pakkaslukemat nousivat korkeiksi. Kullanruskea naaras värjötteli parantajan pesän suuaukolla. Onneksi vieressä oli kuitenkin kaksi pientä lämpöpatteria, miltei kuuden kuun ikäinen kolli Pakkaspentu, ja klaanin nuorin jäsen Vasapentu.
Pennut nukkuivat parantajan pesässä Auringonkajon seurana, jottei niiden täytynyt nukkua kahdestaan pentutarhassa. Parantaja silitti uinuvaa kaksikkoa pehmeällä hännällään, ja katsoi niiden rauhaisaa unta. Tummanharmaa kolli oli huomattavasti isompi kuin vaaleanruskea Vasapentu.

”Voinko mennä hakemaan tuoresaalista?” Vasapentu naukui. Parantaja nyökkäsi pennulle ja nappasi sen hellästi niskanahasta kantoon.
”Miksen voi itse kävellä, osaan kuitenkin jo”, pentu nurisi kun Auringonkajo kantoi sitä puunrunkosiltaa pitkin.
”Oksa on liukas, tippuisit alas alta aikayksikön. Ole nyt hiljaa äläkä rimpuile tai tiputat meidät molemmat”, naaras mumisi suu täynnä pennun ruskeaa karvaa. Vasapentu lopetti rimpuilun siihen paikaan, ja antoi parantajan kantaa tämän turvallisesti oksan toiselle puolen.
”Hei! Älkää jättäkö minua tänne! Pitääkö oikein itse tulla perässä, kun ei näytä homma luistavan?” Pakkaspentu huudahti oksan toiselta puolen.
”Jos joku tässä luistaa, niin se on sinä jos astut tassullakaan oksalle. Puu on liukkaampaa kuin märät kivet”, Auringonkajo huusi takaisin varottavalla äänensävyllä. Naaraan laskettua parantaja käveli takaisin pesälleen ja nappasi toisen pennuista mukaan.

Oksan yli päästyä Auringonkajo laski kollin heti maahan ja antoi tämän juosta tuoresaaliskasalle. Kiltisti odottanut Vasapentu lähti oitis mukaan, mutta ei ollut vielä liikkeissään yhtä sulava kuin kolli. Auringonkajo katsoi huvittuneena pentujen menoa. Klaani olikin kaivannut uutta tuulta. Ehkä muutaman kuun päästä klaani olisi lähes vanhan veroinen.
”Saanko ottaa ihan oman saaliin?” Naaras maukui ja tutkaili tuoresaaliskasaa. Kasassa oli kahden oravan lisäksi myös kaksi pientä hiirtä, jotka pennut varmasti jaksoivat syödä.
”Olkoot sitten. Minulta et sitten saa mitään vatsakipuja helpottamaan”, parantaja naukaisi ja otti itselleen oravan.
”Minä olisin halunnut ottaa myös oravan”, Pakkaspentu naukui itsekseen ja repäisi hiirestä palasen hampaillaan.
Kolmikko aterioi aukealla kun Nevatähti saapui pesästään.
”Hei Vasapentu ja Pakkaspentu”, päällikkö tervehti ja nyökkäsi Auringonkajolle. Nevatähti katsoi mietteliäästi naarasta, kun pentu leikki hiiren rippeillä. Auringonkajo katsahti myös pentuun ja läimäytti tassunsa hiiren hännän päälle, jottei sitä voinut enää heitellä. Pakkaspentu sen sijaan istui selkä suorassa Auringonkajon vieressä. Se selvästi yritti näyttää edustavalta päällikön edessä.
”Minulla olisi sinulle asiaa”, Nevatähti naukui ja lähti pesälleen. Auringonkajo hotkaisi oravan lopun ja käännähti sitten lähteäkseen.
”Ette sitten karkaa mihinkään”, naaras naukui pennuille, jotka olivat alkaneet taas syömään.

Auringonkajo astui päällikön pesään. Pesässä oli lämpimämpää ja hämärämpää kuin hänen omassaan, sillä puut olivat tiiviimpiä kuin oksista punottu pesä.
”Mistä asia koskee?” Naaras naukui ja istahti pesän laidalle. Nevatähti nuoli tassuaan ja istuutui oman makuualustansa päälle. Harmaa kolli katsahti mietteliäästi parantajaan.
”Mietin Vasapentua. Väärämielestä tehtiin varapäällikkö, vaikka hän ei ollut kouluttanut vielä yhtäkään oppilasta”, kolli alotti, mutta parantaja vastasi heti:
”Tiedän mitä ajat takaa, mutta se on kielletty soturilaissakin. Pennusta ei voi tulla oppilasta ennen kuuden kuun ikää.”
”Mutta soturilaissa sanotaan, että varapäällikön on pitänyt kouluttaa ainakin yksi oppilas. Haluaisin tehdä naaraasta oppilaan tänä iltana”, Nevatähti naukui.
”Minusta asia on aivan eri. Sanoisin ei, en missään nimessä tekisi Vasapennusta oppilasta aikaisemmin. Naaras on muutenkin aika hankala tapaus, suosittelisin sinun kouluttavan hänet”, Auringonkajo sanoi ja kääräisi häntänsä jalkojen ylle merkiksi siitä, että oli puhunut puhuttavansa. Päällikkö ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä. Häntä piiskasi kärsimättömänä pesän lattiaan pöllyttäen tomua lattialta. Nevatähti ei ollut tainnut siistiä omaa pesäänsä hetkeen.
”Muutenkin, miksei Pakkaspennusta tehdä oppilasta?” Auringonkajo kysäisi. Olisi outoa, että kolmikuisesta pennusta tehtäisiin oppilas, jos tarjolla olisi pian kuusi kuuta täyttävä pentu.
”Pakkaspentu ei sovi suunnitelmiini”, Nevatähti töksäytti ja huitaisi hännällään pesän seinää. Auringonkajosta päällikön aatteet olivat oudot. Miten pennun nimittäminen oppilaaksi ei sopinut tämän suunnitelmaan? Millaista suunnitelmaa Nevatähti nyt oikein rakensi?
”No kaipa minulla ei ole muita vaihtoehtoja. Nimitän kollin oppilaaksi tänään”, harmaa kolli naukaisi ja antoi parantajalle merkin poistua.

Illan saatossa Nevatähti astui pesästään aukealle. Aurinko oli alkamassa laskemaan, joten päällikkö päätti aloittaa kokouksen heti. Kolli kiipesi pesänsä vieressä olevalle oksalle istumaan ja ulvaisi kuuluvasti:
”Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä aukealle klaanikokoukseen!”
Väärämieli saapui oitis soturien pesästä silmissään yllättynyt katse. Klaanikokouksia ei ollut tarvinnut pitää moneen kuuhun. Kun Auringonkajo ja pennut olivat saapuneet, saattoi Nevatähti aloittamaan.
”Tänään olemme kokoontuneet kokouksen merkeissä ensimmäistä kertaa moneen kuuhun”, kolli naukui ja katsahti Pakkaspentuun. Nuoren kollin häntä heilahteli jännittyneesti, josta päätellen hän tiesi tulevan kokouksen aiheen. Auringonkajo oli näemmä myös sukinut kollin turkin, sillä hänellä ei ollut enää emoa tehtävää hoitamassa. Aukealla vallitsi pieni jännitys, vaikka kaikki varmasti tiesivät mitä oli tapahtuakseen,
”Pakkaspentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän, ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Kutsukaamme sinua siis Pakkastassuksi siihen saakka, kunnes ansaitset soturinimesi”, Nevatähti lausui verkkaisesti. Harmaa kolli oli astellut eteen, ja tuijotti sinisillä silmillään Nevatähteä. Oliko kolli sittenkään hyvä nimittää vielä oppilaaksi? Väärämieli selviäisi muutaman kuun vielä ilman oppilasta.
”Väärämielen olisi pitänyt saada oppilas jo kauan aikaa sitten. Mestariksesi tulee siis Väärämieli. Odotan hänen opettavan Pakkastassulle kaiken osaamansa, en yhtään vähempää”, kolli naukaisi ja katsoi kuinka hyvillään oleva musta kolli kumartui koskettamaan neniä uuden oppilaansa kanssa. Pakkastassu käyttäytyi kumman välinpitämättömästi nimitystilaisuuteen. Nevatähti muisti kuinka itse oli ollut miltei haljeta innostuksesta.
”Pakkastassu! Pakkastassu!” Auringonkajo huudahti, ja muut yhtyivät kuoroon. Nevatähti istui kuitenkin oksalla hiljaa ja katsoi oppilaan sinisiin silmiin. Mahtoiko hän nyt kuitenkaan tehdä oikeaa päätöstä? Oliko lehtikadon kylmyys kenties kovettanut Pakkastassun sydämen? Tehtyä ei kuitenkaan saanut enää tekemättömäksi, joten Nevatähden oli vain toivottava parasta klaaninsa tähden.

Väärämieli katsoi kuinka aurinko laski mailleen. Leiri hiljeni usein viimeistään auringonlaskun aikaan, eikä tämä ilta ollut poikkeus. Tuona kylmänä iltana hänen sisällään mylvi kuitenkin uudenlainen into ja lämpö. Kolli tunsi klaanin kokeneen iloa, jota ei oltu koettu moneen kuuhun. Ja vihdoinkin hänestä oli tullut mestari! Väärämieli pitäisi huolen, että Pakkastassu oppisi kaiken hyvistä taisteluliikkeistä ja saalistustekniikoista. Enää tarvittaisiin into oppilaasta. Nuori kolli oli nimittäin näyttänyt nimitysmenoissa hieman pitkästyneeltä ja välinpitämättömältä.

Aurinko jätti jälkeensä oranssin taivaan, joka pian kuitenkin hävisi auringon vanavedessä.
Hopeahännän tähdet syttyivät taivaalle kirkkaasti loistaen. Vaikka oli kuuton yö, ei lumisessa maisemassa ollut pilkkopimeää. Ken ties oliko lumi imenyt valon päivällä lumesta, jonka takia se näin iltaisin hehkui hennosti. Yö oli rauhaisa, eikä pöllöjen satunnaisen huhuilun lisäksi kuulunut muita ääniä.
”Mahdatko katsella nyt toimiani Tähtiklaanista käsin?” Kolli naukaisi niin hiljaa, ettei kukaan olisi voinut kuulla. Musta kissa nosti katseensa taivaalle ja antoi ajatustensa hukkua mukana.

// sanamäärä about 1100

Vastaus:

Ihana tarina! Jätit osan juonesta ikään kuin varjoon, tarkoitan Nevatähden suunnitelmia. Se oli kuitenkin hyvä juttu, jotta intoa löytyisi vielä lukea seuraavakin tarina! Yksi asia kuitenkin osui silmään, tuo "hiirenkorva oli jo ovella" ja "lämpöpatteri", vaikka itse ymmärrän täysin mitä tarkoitat kahdella lausahduksella, mutta kissathan tätä eivät voi tietää. Itse käyttäisin sellaisia sanoja, jotka kissat tietävät, mutta eihän se tavallaan haittaa. :)

Tarinasta tulee sinulle 16 silmua!

- Athene (1.2.2019)

Nimi: Ellie

22.01.2019 22:17
Routaklaani

Ensimmäinen luku - Uusi alku

”Tähtiklaani auta. Kuinka klaanini voi tästä enää selvitä?” Vaikeroi ääni yötaivaalle. Ruskeiden lehtien peittämää maata raidoitti monen soturin vuodatettu veri. Muutaman ketunmitan päässä makasi liikkumattomia kissoja - ruumiita. Viime yönä verta oli taistelussa vuodatettu turhan vuoksi. Oliko mikään reviirikaistale kuitenkaan monen kuoleman arvoista?
Nevatähti poikkelehti läpi makaavien kissojen, etsien eloonjääneitä. Oliko muita selvinnyt? Oliko Routaklaani nyt tuhon oma?
Päällikkö kyyristyi lähimmäisen, harmaan kollin ruumiin vierelle. Veren löyhkä oli jo ehtinyt pinttyä soturiin, mutta sen vieressä kyyhöttävästä pienestä oppilaasta tuoksui muutakin kuin pelkkä veri. Pieni oppilas oli käpertynyt isänsä vierelle ja makasi siinä liikkumattomana. Kuurasta kovettuneet lehdet rapisivat kun Nevatähti käveli lähemmäksi maassa kyyhöttävän kissan luokse.
”Väärätassu?” Nevatähti naukaisi ja tökkäisi hellästi mustaa kissaa. Väärätassu nosti kasvonsa ja katsahti päällikköönsä silmät surusta sumeina. Nevatähti tunsi myötätuntoa nuorta kollia kohtaan, koska tuo oli menettänyt emonsa pikkupentuna, ja nyt isäkin olisi poissa. Kuka nyt opettaisi kollia?
”Tule, meidän on mentävä. Routaklaani tarvitsee meitä”, harmaa kolli naukaisi lohduttavasti. Oikeasti Nevatähdellä ei ollut tietoakaan siitä mistä puhui. Sanat kuitenkin van pulppusivat kollin suusta, ja jollakin tavalla ne sopivat tähän murheelliseen tilanteeseen.

Niimpä Väärätassu nyökkäsi harkiten ja lähti kulkemaan päällikkönsä vanavedessä kohti leiriä. Nevatähti tarkkaili aikavälein mustaa oppilasta, kun tämä tallusti hänen vanavedessään. Voisiko Väärätassu omistaa vielä lämpimän sydämen, vaikka kaikki sen rakastama oli viety pois? Syvällä sisimmässään Nevatähti kuitenkin tiesi, että kaikki riippui kollista itsestään.
Mutta niin kuin synkinkin yö, oli murheiden yö vihdoin saapunut päätökseensä, kun taivaanrannasta aurinko alkoi nousta jälleen. Kaksikon kulkiessa taivas maalautui kauniisiin väreihin. Vaaleanpunaisen taivaan rajasta nousi pyöreä kultainen aurinko. Aurinko nimittäin muistutti Nevatähteä siitä, että kaiken hirvittävyydenkin jälkeen elämä jatkuisi. Ja kuin Tähtiklaanin merkistä, taivaalta alkoi hiljalleen satamaan ensilunta, joka peitti jälkeensä taistelun jäljet. Ehkä joskus tämä olisi vain satu, jota klaanivanhimmat kertoisivat pennuile. Ehkä joskus tapahtumat olisivat enää vain kipeä muisto.

Auringon säteet halkoivat lehdettömiä oksia muodostaen rikkonaisia kuvioita leirin pihamaalle. Puiden oksien varaan punottu leiri oli turvassa kaikelta alamaailman vaarallisuuksilta. Aurinko oli juuri noussut taivaan rajasta, joten taivas oli vielä liukuvärjätty kaunein värein. Oranssi, keltainen ja violetti leikittelivät taivaalla, ja toivat vanhan klaanipäällikön mieleen omat muistot nuoruudesta.
Nevatähti istui hiljaa leirin laittamalla omissa ajatuksissaan. Aamutaivas näytti samalta kuin monta vuodenaikaa sitten. Tapahtumat värisyttivät edelleen harmaata kollia.

”Nevatähti?” Kolli toisti. Harmaa päälikkö hätkähti ja katsahti mustan kollin kirkkaan vihreisiin silmiin. Hän oli uppoutunut niin omiin ajatuksiinsa, ettei ollut huomannut varapäälikön saapuneen vierelleen. Mustan kollin ilmeestä päätellen häntä oltiin kuitenkin puhuteltu jo tovin jos kaksi.
”Partiot”, Väärämieli naukaisi ja heilautti hieman kärsimättömästi häntäänsä. Minkä Nevatähti sil voisi, jos kuulo oli iän mittaan hieman huonontunut. Järki oli kuitenkin pysynyt mukana, sehän oli tärkeintä.
”Aivan. Voisin tulla mukaasi metsästyspartioon”, Nevatähti sanoi ja nousi lähteäkseen. Hän vilkaisi vielä mietteliäästi mustaan kolliin, jonka isähahmona ja mestarina oli toiminut miltei koko tämän iän.

Kaksikko loikkasi kevyeesti leirin suulta toiseen tammeen. Varsinkin oravat ja linnut viihtyivät mieluusti puissa, eikä se ollut Routaklaanille ongelma. Kissojen kevyeen rakenteen ansiosta he onnistuivat helposti hyppelemään puusta toiseen. Varsinkin lehtikadon aikaan puissa hyppeleminen kävi vaivattomammin kuin lumessa rämpiminen.
Ja olihan klaanin leiri rakennettu kolmen suuren tammen varaan, joten tuntuisi oudolta, jos klaanikissojen olisi vaikea liikuskella niiden oksien varassa.

Väärämieli kulki Nevatähden edellä, sillä päälikkö liikkui huomattavasti verkkaisemmin kuin nuori kolli halusi. Hän nautti saalistamisesta, sillä mikään ei voittanut tuoresaaliin makua suussa. Oman klaanin ruokkiminen oli ollut Väärämielelle aina tärkeää, ja kolli nautti pienestä mahdollisuudesta leveillä taidoillaan. Metsästyksen jalot lait hän oli oppinut ja perinyt isältään Nokiturkilta, mutta taidot ruotuun oli hionut Nevatähti.

Lehtikadon aikaan riistaa oli kuitenkin huomattavasti harvemmassa, eli suuria saalismääriä ei leiriin raahattu.
Pian musta kolli kuitenkin havaitsi oravan muutamaa oksaa alempana nakertelemassa tammenterhoa. Olipa tyhmä teko oravalta; istua nyt täysin suojatta oksalla. Kukapa tahansa voisi yllättää sen ja pistellä suihin.
Väärämieli pudottautui nopeasti vaanimisasentoon ja hiipi aivan oravan yläpuolelle. Ketterästi ja salamannopeasti Väärämieli tiputtautui oravan päälle puraisten tappavasti sen niskaan. Orava oli laiha ja nuhjuinen, mutta se kelpasi kyllä klaanille.
”Hieno hyppy”, Nevatähti kehui saapuessaan Väärämielen kohdalle. Tumma soturi nyökkäsi kohteliaasti klaanipäälikölle ja piilotti sitten oravan puunkoloon. Kolli nautti kehujen saannista, mutta tiesi päällikön kehujen olleen useimmiten hieman aiheettomia. Kyllä jokainen onnistuisi oravan puusta nappaamaan - vai onnistuiko?

Aurinko läheni huippuaan, mutta kaksikko ei ollut saanut muuta saalista oravan jälkeen.
”Pitäisikö kääntyä jo takaisin päin”, Nevatähti maukui, mutta Väärämieli ei näyttänyt tyytyväiseltä.
”Meidän on saatava vielä jotain”, kolli vastasi ja tutkaili puustoa. Ylhäältä käsin lumi näytti koskemattomalta. Maassa kulku olisi kaksi veroin rankempaa, ja lumi olisi petollisen syvää. Onneksi puissa oli helppo kiipeillä. Koskemattomalta näytti kuitenkin myös puut, eikä riistasta ollut toivoakaan. Oli siis jatkettava vielä eteenpäin.

Nevatähti havaitsi seuraavan puun alimmalla oksalla varpusen, mutta niin näytti Väärämielikin havainneen. Harmaa uros teki tietä varapäälikölle, ja katsoi kuinka kolli laskeutui kevyein askelin alas oksia pitkin.
Päällikkö päätti kiertää toista kautta, jotta voisi tutkiskella Väärämielen metsästystekniikoita. Nevatähti oli pitänyt nuorta kollia loistokkaana metsästäjänä jo siitä lähtien kun kolli nimitettiin oppilaaksi. Hän oli itse halunnut toimia Väärämielen mestarina, koska oli nöhnyt kollissa potentiaalia.
Vaikka hän oli itse opettanut Väärämielen, osasi kolli silti metsästää häntä monin verroin paremmin. Väärämieli osasi nimittäin hyödyntää häntäänsä loistokkaasti tasapainoilussa, joka mahdollisti äänettömän liikkumisen ja loikkaamisen saalista kohden. Nevatähti istahti siis oksalle parin ketunmitan päähän mustasta kollista ja laski pöyhkeän häntänsä tassujensa päälle.

Väärämieli vaani varpusta muutaman hännänmitan korkeudella, ja odotti sopivaa hetkeä. Oksa oli kuitenkin armottoman liukas ja yht’äkkiä jalka lipsahti, oksa raksahti ja varpunen pyrähti lentoon. Väärämieli yritti vielä pelastaa tilanteen nopeasti toimien ja hypähti oksalta linnun perään. Hypystä jäi kuitenkin puuttumaan nopeus ja korkeus. Kolli sai huonon otteen oksasta ja tipahti päistikkaa upottavaan lumihankeen. Musta kolli pyristeli oitis ylös hangesta ja katsahti ylös.
Alas oksia hyppeli harmaa kolli, jonka leuoissa roikkui varpunen. Päälikkö virnisti hänelle ja tiputti linnun jalkojensa juureen. Väärämieli luimisti hieman korviaan.
”Oletko kunnossa?” Nevatähti kysyi ja katsahti huolestuneesti mustaan kolliin. Harmaan kissan katseessa näkyi myös huvittuneisuus. Musta kolli oli kieltämättä tehnyt aikamoisen ilmalennon suoraa hankeen.
”Eipä voisi olla mainiommin”, Väärämieli ärähti ja kiipesi pikaisesti takaisin puuhun. Vasen takatassu oli ottanut osumaa pudotuksessa, joten sitä kirpaisi kävellessä.
"Se kerjäsi tulla napatuksi. Lensi suoraa kohti”, Nevatähti lohdutti ja nappasi varpusen leukoihinsa.

Väärämieli käveli tasaisesti ja hitaasti pitkin puun runkoa, mutta aina hypätessään varoi tassuaan.
”Kannattaa näyttää tuota Auringonkajolle”, Nevatähti naukui ja otti puun onkalosta oravankin kantoon.
”Ihan hyvin pärjään”, Väärämieli mutisi ja hyppäsi leiriin aukosta. Kollia näytti selvästi vaivaavan aikaisempi kömmähdys saalistaessa.
Nevatähti kävi pudottamassa tuoresaaliit soturien pesän vieressä olevalle tyhjälle kaistaleelle, jossa saaliit usein sijaitsivat. Tuoresaaliskasa näytti pieneltä, eikä yksi vaivainen orava ja pieni varpunen auttanut kauheasti asiaa. Metsälle olisi mentävä vielä illalla.

Auringonkajo torkkui pesässään leirin laidalla. Parantajan pesä sijaitsi leirin suojaisassa osassa, joten aurinkohuipun aikaankin pystyi vielä uinumaan.
Kullankeltainen naaras kuitenkin havahtui rapinaan, joka kantautui pesän ulkopuolelta. Parantaja nousi ja käveli puunrunkoa pitkin aukealle. Puunrunko oli liukas, ja askelia piti varoa. Lumen ansiosta lehtikadon aikana tippuminen ei ollut niin vaarallista, mutta useamman ketunmitan pudotus tekisi kipeää, oli alla lunta tai ei.
”Mikä on?” Naaras kysyi hoksattuaan Väärämielen pesän suulla. Musta kolli näytti ontuvan takajalkaa.
”No ei juuri mikään. Tassu vähän vääntyi saalista napatessa. Tiedät kuitenkin Nevatähden, joten täällä sitä ollaan”, kolli naukui ja ojensi tassua.
Auringonkajo nuuhkaisi nopeasti sitä ja käveli sitten yrttivaraston luokse. Hän kahmaisi nurkasta hämähäkin seitin ja käveli takaisin kollin luo.
”Laitan tämän tukemaan tassuasi. Siinä on vain pieni nyrjähdys, ei muuta”, naaras sanoi ja kääräisi seitin mustan tassun ympärille. ”Voin antaa unikonsiemeniä jos haluat.”
”Kiitos, ei tarvitse”, kolli naukaisi ja lähti kohti soturien pesää.
Auringonkajo naurahti hieman, ja käveli sitten kollin perässä tuoresaaliskasalle. Naaras nappasi kasasta oravan ja asettui syömään leirin pihassa sijaitsevalle auringonläiskälle. Toivottavasti hiirenkorva saapuisi pian, sillä yrtit alkoivat käydä vähiin. Lehtikadon aikana ei kummemmin yrttejä keräiltäisi. Kaikki oli joko paleltuneet käyttökelvottomiksi, tai hautautuneet lumen alle. Sellaiseen leikkiin Auringonkajo ei lähtisi. Yrttien etsiminen lumesta olisi kuin neulan löytämistä heinäsuolasta.

//en keksiyt kunnolla ideaa syyksi klaanin pienikokoisuudelle, joten jätin sen hieman aukoksi nyt tuohon D: toivottavasti ei nyt kauheesti latista fiilistä.

Vastaus:

YRITETÄÄN UUDESTAAN KOMMENTIN KATOAMISEN JÄLKEEN XD

Tarina oli minun mielestä erinomainen, sain kiinni heti juonesta ja Nevatähden ja Väärämielen luonteista. Haluaisin vielä muistuttaa, että imperfektin kanssa käytetään yleensä pluskvanperfektiä. Asiaan kannattaa kiinnittää huomiota kun kirjoittaa, itsellä ainakin oikoluku huomio niin, että huomio on ollut aikamuodoissa, on auttanut varsin hyvin!

Annan tästä 18 silmua!

- Athene (28.1.2019)

Nimi: Wee

22.01.2019 20:44
Hunajatähti kiersi kehää kallioaukiolla. Oli kuuhuippu, täysikuu loi valoaan kallioiselle aukiolle. Hunajatähden vihreissä silmissä oli huolestunut katse. Naaras oli tutkinut jokaisen kolon ja tunnelin. Mutta missä olivat muut kissat? Päällikkö oli juuri lähdössä ulos, kun klaanin varapäällikkö Tuhkasielu riensi sisään nuorta oppilastaan Kuutamotassua niskanahasta kantaen. Perässä kipitti Peippolehti, parantajanaaras joka katseli taakseen epävarmasti. Hunajatähti odotti tulisiko muita. Eipä tullut.
"Tuhkasielu, mitä tämä tarkoittaa? Miksi vain kolme? Missä muut ovat?" Hunajatähti naukaisi hätääntyneenä.
"Muut eivät selvinneet... Kaksijalat joko murskasivat heidät hirviöineen tai ottivat kiinni", varapäällikkö vastasi laskettuaan uikuttavan Loistetassun maahan. Hunajatähti luimisti korviaan.
"Ei voi olla totta... Ihan kaikkiko?" Hunajatähti epäröi. Naaras vilkuili vielä sisäänkäyntitunnelia. Tuhkasielu laski päänsä alas. Peippolehti näytti ahdistuneelta. Hunajatähti huokaisi.
"Kai meidän on sitten rakennettava uusi klaani uuteen leiriin", päällikkö sanoi ryhditäytyen. Peippolehti nuuhki ilmaa. Ujonpuoleinen parantajanaaras kipitti suuren tasanteen alapuolella olevan hämärän tunnelin luokse.
"Päällikö, voisiko tämä olla parantajanpesä? Tämä on juuri suojaisa paikka. Ja täällä tuoksuu yrteiltä", Peippolehti naukaisi toiveikkaasti. Hunajatähti nyökkäsi. Ilahtuneena Peippolehti kipitti uuteen pesäänsä. Naaras oli täpinöissään ja siltä se kuulostikin. Hunajatähti naurahti. Tilanne oli epätodellinen. Iso ja mahtava Lummeklaani jyrätty. Vain he neljä olivat enään jäljellä.
"Haluatko yhä olla Kuutamotassun mestari?" vaaleanruskea päällikkönaaras kysyi. Tuhkasielu siirsi pistävän, sinisen katseensa Hunajatähteen.
"Totta kai haluan. Hänen emonsa ja isänsä ovat kuolleet, samoin kuin puolet muutkin klaanilaiset. Ja hänen siskonsa... Kuutamotassu-parka. Haluan olla hänen tukenaan", Tuhkasielu maukaisi määrätietoisesti. Hunajatähti huokaisi helpottuneena.
"Hyvä juttu. Katso, tuon tasanteen yläpuolella oleva tunneli on pesäni. Etsitäänkö yhdessä pesät sotureille, oppilaille, klaaninvanhimmille ja pentutarhalle?" Hunajatähti kysyi varapäälliköltään hieman väsyneesti. Kolli pudisti päätään.
"Voin tehdä sen itse, Hunajatähti. Tarvitset unta", siniharmaa kissa naukaisi. Hunajatähti sulki silmänsä hetkeksi. Naaras aukaisi suunsa ja oli sanomaisillaan jotain. Juuri silloin Peippolehti kiiruhti aukiolle.
"Emmekö tarvitse sammalta pesiä varten, päällikkö?" parantaja kysyi. Peippolehden meripihkanväriset silmät välkkyivät ihmetellen hämärällä aukiolla.
"Tietenkin. Tuhkasielu, mene etsimään meille sammalta", Hunajatähti käski. Tuhkasielu nyökkäsi ja katosi sisäänkäyntitunneliin. Aikaisemmin maassa tuhiseva Kuutamotassu nousi hämmentyneenä istumaan.
"Missä minä olen?" pikimusta oppilas kysyi. Hunajatähti irvisti. Onneksi Peippolehti riensi hätiin.
"Olemme kotona. Menehän pesääsi, aamulla näet kaiken auringon valossa", parantaja sanoi. Hellästi tuuppien Peippolehti ohjasi Kuutamotassun kohti yhtä pesää. Se olisi sopiva oppilaiden pesä. Peippolehti jäi Kuutamotassun kanssa pesään.
"Odotetaan hetki, niin mestarisi tuo sammalta", Peippolehti kertoi. Kuutamotassu nyökkäsi. Hän oli hämillään. Missä olivat emo ja isä? Entäpä hänen sisarensa, Kulotassu? Kuutamotassu ei kauan kerennyt miettiä, kun Tuhkasielu tunki pesään. Hän hääti Peippolehden pois.
"Aukiolla on sinullekin sammalta", varapäällikkö sanoi ja tuuppasi naaraan sivuun. Peippolehti poistui pesästä vähin äänin. Kuutamotassu räpäytti toista korvaansa katsellessaan, kun Tuhkasielu kokosi hänelle makuualustaa. Hän toisti mestarilleen saman kysymyksen, jonka oli Peippolehdeltä ja Hunajatähdeltä kysynyt. Tuhkasielu oli hetken hiljaa. Sitten siniharmaa kissa käski Kuutamotassun petiinsä ja toivotti hyvät yöt. Naaras oli kummastunut. Pitikö hänen nukkua yksin? Pian musta naaras sulki vihreät silmänsä ja vaipui syvään uneen.

Tuhkasielu kantoi sammalta Hunajatähden pesään naaraan nuuskiessa nurkkia.
"Hirvittää jättää Kuutamotassu yksin nukkumaan. Voisinko nukkua hänen vieressä tämän yön, Hunajatähti?" kolli kysyi vaivaantuneena. Eihän hän tätä halunnut myöntää, mutta kyllä varapäällikkö oli huolissaan oppilaastaan. Hunajatähti hymähti myöntävästi muotoillessaan makuualustaansa.
"Toki. Huomenna tutustumme maihin, asetamme rajat ja etsimme Tähtiklaanin kohtauspaikan", päällikkö sanoi päättäväisesti. Haukotellen hän asettui kerälle sammalien päälle.
"Ala sinäkin nukkumaan Tuhkasielu. Ja toivotaan, että Peippolehti näkee jotain unta, mistä löytäisimme hyvän kohtauspaikan Tähtiklaanin kanssa", naaras vielä mumisi. Tuhkasielu nyökkäsi ja hipsi poispäin. Päällikön pesän rajalla kolli vielä kuunteli Hunajatähden tuhinaa, kun naaras nukahti. Sitten varapäällikkö pomppasi ison kiven avulla alas aukiolle. Hän nappasi sammaleensa ja viiletti kohti pesää, jossa Kuutamotassu nukkui. Työntyessään sisään, Tuhkasielu huomasi helpotuksekseen oppilaan tuhisevan tyytyväisen. Kolli asetteli sammaleita naaraan viereen omaksi makuualustakseen. Tuhkasielu kiersi sen pari kertaa, ennen kuin meni kerälle sammalten päälle. Tuhkasielun sisällä tuntui toivon läikähdys. Lummeklaani heräisi vielä eloon uudelleen, vahvempana. Varapäällikkö haukotteli makeasti. Kolli liikahti vähän. Kuutamotassun rauhaisa, uninen tuhina tuuditti Tuhkasielun syvään uneen.

// 620 sanaa, tönkköli(?)

Vastaus:

Minusta tarina ei ollenkaan ollut tönkkö, päinvastoin, tapahtumat etenivät varsin nopeasti, ehkä hiukan liiankin nopeasti. Jäin kaipaamaan lisää kuvailua ympäristöstä sekä kissojen tunteista. Muuten tarina oli minusta erittäin kiva ja antoi lukijalle tiedot, jotka vaadittiin tarinan ymmärtämiseen. :)

Lummeklaani ansaitsee tästä 9 silmua!

Nimi: Untuva

21.01.2019 18:03
Yöklaani

Toivopentu kuunteli korvat höröllä Sinisilmän kertomusta siitä, miten klaani oli ennen ollut niin iso ja nyt niin pieni. Naarasta pelotti, sillä mitä jos ketut hyökkäisivät uudestaan ja haukkaisivat hänet yhtenä palasena suuhun?
"Sinisilmä?" Toivopentu naukaisi kysyvästi ja hän näki kuinka harmaa varapäällikkö käänsi siniset silmänsä häneen pentutarhan hämäryydessä.
"Niin, Toivopentu?" kuului varapäällikön suusta lempeämmällä äänellä, mitä hän oli kertonut kertomustaan ketuista. Toivopentu oli nähnyt selvästi varapäällikön surevan klaanitovereitaan ja arveli naaraan syyttävän kuolemista Lovisydäntä. Vaikka kettujenhan syy koko juttu oli ollut, eikä minkään parantajan!
"Voisitko olla kiltti ja tehdä yhden pienen poikkeuksen?" musta pentu aneli ja räpytteli keltaisia silmiään.
"Riippuu ihan asiasta", Sinisilmä vastasi hänelle.
"Olisitko kamalan ystävällinen ja nukkuisit minun kanssani tämän yön? En halua joutua ketun suuhun!" Toivopentu naukaisi. Hän todella toivoi Sinisilmän suostuvan, edes tämän kerran. Pentutarhassa oli ollut niin turvallista nukkua, kun varapäällikkö oli vielä nukkunut hänen kanssaan. Olihan turvallista edelleen, mutta Toivopentu ei halunnut joutua kettujen yllättämäksi yksin. Musta naaras tiesi kasvaneensa ja kehittyneensä huimasti siitä, kun hän oli saapunut klaaniin, mutta tiesi ettei pärjäisi ketuille.
"Ei käy päinsä! Lupasin nukkua kanssasi ensimmäiset kolme yötä ja olet pärjännyt hyvin siitä lähtien, kun pääsin takaisin sotureiden pesään nukkumaan. Sitä paitsi, ei tarvitse odottaa enää pitkään, kunnes pääset oppilaaksi!" Sinisilmä naukaisi ja pentu ymmärsi totella varapäällikön sanaa. Ei hän halunnut alkaa väittelemään asiasta. Varsinkaan, kun hän pian joutuisi kuitenkin menemään nukkumaan.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Yökivelle klaanikokoukseen!" Tummatähden nauku kuului jopa pentutarhaan kovana. Toivopentu suki nopeasti hieman turkkiaan, kunnes kömpi ulos pentutarhan hämäryydestä. Sinisilmä oli tainnut olla oikeassa sanoessaan eilen, ettei oppilaaksi tuloa tarvitsisi odottaa enää kauaa. Naaras tassutti Yökiven lähistölle siinä missä tassutteli Sinisilmä ja Lovisydänkin. Sinisilmä asettui aivan Yökiven juurelle, sillä se taisi olla varapäällikölle suunnattu paikka istua. Toivopentu hymyili Lovisydämelle, joka tuli hymyillen istumaan hänen viereensä. Naaras piti parantajakollista kovasti ja Lovisydän näytti pitävän hänestä. Toivopentu ei ymmärtänyt, miksi Sinisilmä halusi aina olla niin inhottava parantajalle. Pennun mielestä kaikkia piti kohdella oikein, joten hän oli aina kiikuttanut kollille tuoresaalista parantajan pesään, kun Sinisilmän silmä oli välttänyt. Lovisydän oli monesti kiittänyt, mutta myös sanonut, ettei Toivopennun tarvitsisi tehdä mitään hänen eteensä. Musta naaras oli kuitenkin toistanut saman joka päivä.

"Toivopentu", Tummatähti naukaisi ja viittoi mustaa naaraspentu luokseen hännällään. Toivopennun silmät kirkastuivat ja hän suuntasi nopeasti päällikön luokse. Kyllä pentu tiesi, mikä häntä odotti.
"Toivopentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Toivotassuksi. Mestariksesi tulee Sinisilmä. Odotan, että Sinisilmä välittää kaiken tietonsa sinulle", Tummatähti kajautti voimakkaalla äänellään. Toivotassu hymyili leveää hymyä. Hän oli oikein iloinen saadessaan Sinisilmän mestarikseen. Oikeastaan ei hänen mestarikseen ollut kuin kaksi vaihtoehtoa. Toivotassu pani myös merkille, että hän oli todella elänyt klaanissa jo pitkään. Sinisilmä oli ahkerasti kertonut sitä sun tätä klaanista, perinteistä, tavoista ja ties mistä. Toivotassu oli hänen avullaan oppinut klaanin tavoille nopeasti.

Seuraavaksi Tummatähti viittoi Sinisilmän luokseen. Toivotassu väisti hieman sivulle, jotta Sinisilmä saisi tilaa hänen viereltään. Varapäällikkö nyökkäsi hänelle iloisena.
"Sinisilmä, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Säihkehampaalta, ja olet osoittanut olevasi luottamuksen arvoinen. Odotan, että siirrät kaiken tietosi Toivotassulle", Tummatähti lausahti, mutta Toivotassu näki Säihkehampaan kohdalla surun pilkahtavan päällikön silmissä. Oliko Säihkehammas ollut jokin tärkeä kissa päällikölle? Toivotassun miettiminen katkesi siihen, kun hän kosketti neniä mestarinsa kanssa. Sinisilmä oli varmasti hyvä mestari.

"Onneksi olkoon, Toivotassu", Lovisydän naukaisi heti, kun Toivotassu asteli hänen luokseen. Tuore oppilas katsoi leveästi hymyillen parantajakollia, joka oli juuri onnitellut häntä.
"Kiitos! Nyt kun olen oppilas, voin tulla ihan vapaasti pesääsi", Toivotassu naukaisi iloisena viikset väristen. Lovisydän nyökkäsi tyytyväisenä.
"Muista keskittyä mestarisi antamiin tehtäviin. Ja olet tervetullut aina päivän päätteeksi kertomaan, miten sinulla on mennyt", Lovisydän naukaisi. Musta oppilas nyökkäsi ja oli jo avaamassa suuntaan, kunnes Sinisilmä keskeytti.
"Toivotassu, nyt ei ole aikaa jäädä puhumaan joutavia", mestari sanoi napauttaen Toivotassua nenän päähän hännällään. "Ethän halua elää elämääsi oppilaana? Tulehan nyt, menemme tutustumaan tänään reviiriin."
"Minusta tulee vielä paras soturi!" Toivotassu naukaisi ja oli valmiina lähtöön. Hän oli pentuna klaaniin tullessa nähnyt jo vähän reviiriä, mutta lisätutkiminen kiinnosti kyllä.
"Varmasti tulee", Lovisydän naukui huvittuneena, mutta hiljeni Sinisilmän mulkaistessa häntä. Toivotassu ei edelleenkään kyennyt ymmärtämään, miksi varapäällikkö syytti parantajaa asiasta, joka ei edes ollut kollin syytä.

Sinisilmä kääntyi katsomaan Toivotassu, kun hän yritti pysyä varapäällikön vauhdissa. "Käymme tänään rajalla, joka on lähellä suota. Huomenna on enemmän aikaa kiertää muut paikat. Vaikka nyt onkin vasta aurinkohuippu, emme ehtisi kiertää koko reviiriä tänään mitenkään. Sinulla on pienet jalat, etkä jaksaisi kauaa."
"Kyllä muuten jaksan!" Toivotassu naukaisi tulistuneena ja lisäsi vauhtia. Ärtyneisyys mestarin kommentista haihtui ilmaan, kun oppilas huomasi katsoa ympärilleen. He lähtivät leirin uloskäynnin jälkeen suuntaan, missä kasvoi lehtipuita. Toivotassu kuuli niiden lehtien havinan ja lintujen viserryksen oksilla. Aurinko pilkahteli oksien ja lehtien välistä luoden maahan omituisia kuvioita.
"Milloin harjoittelemme saalistusta?" naaras kysyi. Lintujen viserrys oli saanut oppilaan mahan murahtamaan ja hän odotti jo ensimmäistä saalistusreissuaan.
"Malta vähän", Sinisilmä naurahti. Varapäällikkö hiljensi vauhtiaan, jotta Toivotassu pääsi hänen rinnalleen. "Ensin tutustut reviiriin, opettelemme soturilakia ja vaihdat vuoteista vanhat sammalet puhtaisiin. Vasta sitten voit harkita kysymystäsi kysyttäväksi uudelleen."
Hiirenpapanat! Toivotassu ei haluaisi vaihtaa mitään alusia, vaan harjoittelemaan saalistusta nyt heti! Naaras kuitenkin sai pidettyä suunsa kiinni, ettei laukoisi mitä tahansa ilmaan.

"Perillä ollaan", Sinisilmä naukaisi. Toivotassun suu aukesi, kun hän näki edessään avaran alueen. Olipa se iso suo!
"Miksei klaanin raja mene suon toisella puolella? Aluehan on todella iso!" Toivotassu kyseli ja katseli ympärilleen.
"Hupsu!" Sinisilmä sanoi napauttaen oppilaan kuonoa. "Suohon voi upota ja sinne meneminen on vaarallista. Emme ala tuhlaamaan henkiä yhden suon tähden."
Toivotassu nyökytteli päätään, sillä nyt hän ymmärsi mikä suo todella oli.
"Et saa missään nimessä mennä suolle. Et vaikka joku saalis juoksisi sinne!" Sinisilmä kertoi äänessään tiukka sävy. Oppilas nyökkäsi. Ei hän edes halunnut mennä suolle. Hän ei olisi mennyt suolle, vaikka olisi saanut sen jälkeen kymmenen hiirtä itselleen. Ei Toivotassu mikään tyhmä ollut, hän kyllä ymmärsi uskoa varapäällikön sanoja.

"Nyt näytän samalla, miten raja merkataan. Rajat merkataan, jotta muut osaavat pysyä poissa reviiriltämme. Katso ja tee perässä", Sinisilmä naukaisi ja asteli hajuvanaa pitkin. Hajuvana oli jo laimea. "Koska ainoat, jotka merkkaavat rajoja, ovat minä ja Tummatähti, merkkaaminen on hidasta. Silloin vielä, kun Yöklaani kukoisti, jokainen raja merkattiin joka päivä. Nyt ehdimme hädin tuskin merkata yhtä rajan kaistaletta päivässä."
"Mutta päivässähän on paljon aikaa ja mekin pääsimme tänne melko nopeasti. Kyllähän te varmaan ehtisitte kiertää vaikka koko reviirin ja merkata rajat", Toivotassu sanoi ja katsoi, kuinka Sinisilmä liikkui hajuvanaa pitkin ja asetti merkin vähän matkan päähän.
"Sinun täytyy huomioida myös se, että meidän täytyy myös metsästää ja tehdä kaikkea muuta sellaista, joka vie aikaa. Ja minun on pitänyt opettaa sinut klaanin tavoille ja Tummatähti on joutunut yksin merkkailemaan rajoja. Harvemmin päällikkö osallistuu niin paljon partioihin kuin Tummatähti, mutta hänen onkin pakko. Meillä ei ole varaa pitää vapaata, sillä silloin voi käydä huonosti. Nyt oppilaana tulet mukaani partioihin, sillä saat niistä paljon kokemusta. Saat hoitaa makuualusten vaihdon ja pesien korjauksen, sillä niin voimme säästää aikaa", Sinisilmä selitti pitkästi. Toivotassu nyökkäsi mestarilleen ja alkoi merkkaamaan perässä. Oikeastaan homma oli melko helppo, mutta vaati paljon aikaa.

"Toivotassu, piiloudu tuohon puskaan!" Sinisilmä sihahti ja tyrkkäsi mustan naaraskissan lähimpään puskaan. Toivotassu sihahti, kun oksat iskeytyivät hänen turkkiinsa kiinni ja naarmuttivat ihoa sen alla. Mitä hiirenpapanaa mestari oikein touhusi?
"Pysähtykää! Teillä ei ole oikeutta astua Yöklaanin reviirille!" Sinisilmä mourusi äänekkäästi, joten Toivotassun oli helppo kuulla se. Oppilasta kiinnosti niin kovasti, kelle varapäällikkö puhui, että hän tökkäsi päänsä puskan läpi ja katseli ympärilleen. Vähän kauempana oli kävelemässä kolme kissaa. Iso, keskikokoinen ja ison kissan suussa pieni mytty, ilmeisesti pentu.
"Älkää! Olemme taivaltaneet pitkän matkan, eikä Havu jaksa enää", isoin ja vanhin kissoista naukui käheällä äänellä - hän oli ilmeisesti jo hyvin vanha.
"Eikä jaksa Kaislakaan! Hän on kantanut Havua jo pitkän matkan! Auttakaa meitä, olkaa kilttejä!" keskikokoinen naukaisi. Toivotassu sai selville, että pienin oli Havu ja vanhin Kaisla. Nimet eivät kuulostaneet Toivotassun korvaan oudoilta, sillä hän oli itsekin omannut ennen klaaniin muuttoa lyhyen nimen.
"Hiutaleesta puhumattakaan. Ei hänen kuuluisi edes jaksaa näin pitkää matkaa!" Kaisla maukaisi käheästi ja oppilas kuuli hänen äänestään, kuinka väsynyt toinen oli.
"Olette Yöklaanin reviirillä, kääntykää takaisin!" Sinisilmä naukui. Hänen äänensä ei ollut enää vihainen, vaan enemmänkin avuton. Varapäällikkö ei tainnut tietää, mitä tehdä.
"Auttakaa-", Kaislan sana katkesi hetkessä, kun vanhus rysähti kuonolleen ja pieni pentu jäi hänen alleen kimakasti inahtaen.
"Havu!" Hiutale naukaisi hätääntyneenä ja pyöräytti Kaislan varovasti pois Havun päältä. Pentu oli haudannut päänsä ja Hiutale nappasi hänet suuhunsa.

Kaikki tuntui pysähtyneen. Havu inisi kauhuissaan, Hiutale vapisi peloissaan, Kaisla makasi liikkumattomana maassa, Sinisilmä vilkuili ympärilleen avun toivossa ja Toivotassu kyykki piilossa ja yritti estää säntäämästä auttamaan vieraita. Toivotassu ei ollut varma, mitä soturilaki sanoi asiasta, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt perehtymään siihen, olihan naaras vasta ensimmäistä päivää oppilaana. Kaikki tämä odotus oli kuitenkin vastoin hänen luonnettaan, joten oppilas tunki ulos piilopaikastaan. Sinisilmä vilkaisi häneen hämmästyneenä.
"Toivotassu, takaisin siitä!" varapäällikkö naukaisi. Oppilas huokaisi ja katsoi mestariaan.
"Anna Lovisydämen auttaa heitä. Etkö näe, että he tarvitsevat apua? Tummatähti auttaisi heitä, niin kuin hän auttoi minuakin! Usko nyt Sinisilmä, he tarvitsevat apua!" Toivotassu naukui ja saatuaan nyökkäyksen varapäälliköltä hän riensi vieraiden luokse.
"Autamme teitä, mutta teidän on oltava kunnolla ja kuunneltava meitä. Muuten Tummatähti ajaa teidät klaanista!" soturioppilas yritti rauhoittaa kolmea kissaa.

Kaisla lastattiin Sinisilmän selkään. Vanhus hengitti, mutta oli varapäällikön mukaan pyörtynyt. Hiutale taas vakuutti pärjäävänsä ilman apua, sillä häntä vain pelotti kahden muun puolesta. Havun laidasta ei oikein voinut olla varma, sillä pentu oli käpertynyt hyvin pieneen myttyyn. Toivotassu kantoi pentua niskanahasta, niin kuin Sinisilmä oli ohjeistanut häntä tekemään. Pentu oli riittävän kevyt hänelle kannettavaksi.

Leirissä kaikki meni niin nopeasti. Lovisydän tuli heti vastaan huomattuaan ison joukon ja Tummatähti ilmestyi pesästään katsomaan tilannetta. Parantajakolli alkoi heti hommiin. Myöhemmin selvisi, että Havu oli saanut oksasta silmäänsä ja saanut paljon mustelmia jäätyään Kaislan alle. Kaisla oli taas ihan kunnossa, mutta vain väsynyt, kuten Hiutalekin. Toivotassu yritti olla miettimättä kolmea kissaa alkaessaan nukkumaan, mutta häntä jännitti miten heille kävisi. Ottaisiko Tummatähti heidät vastaan? Haluaisivatko he jäädä? Viimein oppilas vaipui syvään uneen.

Vastaus:

Hieno ja kiinnostava tarina! Kappalejaot olivat hyvissä kohdin, mutta niitä olisi voinut olla kenties vähemmän. Muuten tarina oli minusta loistava ja annan sille 23 silmua!

- Athene (22.1.2019)

Nimi: Athene

13.01.2019 08:50
Usvaklaani - luku 2

Aurinko kiipesi yhä ylemmäs sinertävän harmaalla taivaalla. Sen säteet yrittivät epätoivoisesti tunkeutua sankan aamu-usvan läpi suoraan Usvaklaanin suojaisaan leiriin. Taivas oli normaalia harmaampi, normaalia synkempi. Vain tarkkasilmäiset kissat olisivat pystyneet erottamaan viherlehden sineä taivaan väreistä. Oli kuitenkin hiirenkorvan alku. Kinoksia oli yhä siellä täällä reviiriä, useat olivat vyöryneet vuorenrinteiltä alas. Nekin kuitenkin pian sulaisivat ja katoaisivat Tähtiklaanin maille. Tuuli ujelsi pitkin reviiriä. Se sekoitti usvaa usvan kanssa ja onnistui vihdoin löytämään tiensä Usvaklaanin leiriin. Ilma oppilaiden pesässä vaihtui kylmempään, ja Unikkotassu heräsi oitis.

”Kylmää ilmaa? Mistä se tänne tulee?” mutisi Unikkotassu ja suki pehmeää, vaaleaa karvaansa. Oppilaiden pesässä oli normaalisti tunkkaista ja ummehtunutta, mutta aina välillä sisäänkäynnin kiven vierestä pääsi pujahtamaan utelias tuuli, joka toi pesään kylmää ilmaa. Unikkotassun viiksikarvat värähtivät ilman viileydestä. Hän halusi heti takaisin pehmeään sammalvuoteeseen, mutta siinä samassa hän muisti eilisen turkin, joka oli täynnä sammalhippuja. Unikkotassu nousi pystyyn ja suunnisti hämärässä pesässä sisäänkäynnille ja astui ulos. Hän valmistautui auringonsäteisiin, sietämättömään valoon, mutta ulkona oli melkein yhtä hämärää kuin pesässä. Avattuaan silmät Unikkotassu huomasi, ettei aurinkokaan ole noussut kokonaan. Usva oli laskeutunut keskelle leiriä.
”Olet sopivan aikaisin hereillä”, kuului naukaisu takaa.
Unikkotassu seisoi jähmettyneenä. Ensin hän käänsi korvansa taakse ja erotti tassujen pehmeitä askelia. Sitten Unikkotassu hitaasti kääntyi. Hän ei pystynyt erottamaan kostean usvan keskellä mitään. Hän kuitenkin haistoi kissan, vaikkakin huonosti johtuen usvasta.
”Kuka?” käpälänaskeleet tassuttelivat lähemmäksi, jonka takia Unikkotassu vaistomaisesti perääntyi. Unikkotassu perääntyi askeleen toisen jälkeen ja törmäsi lopulta leirin seinään. Oppilaan turkki pörhistyi kaksinkertaiseksi. Kynnet liukuivat ulos.
”Minä vain. Sumutähti”, kuului ääni keskeltä sumua. Unikkotassun turkki silottui. Hänellä oli varsin typerä olo. ”Ai. Anteeksi.”
Sumutähden jäänsiniset silmät rikkoivat harmaan sumun. Sitten esiin ilmestyi koko harmaa, uljas kissa.
”Mennäänkö aamupartioon?”
Unikkotassu säikähti uudestaan. Aamupartioon? Tässä sumussa? Hän melkein pudisti päätään, mutta Sumutähden rauhoittava äänensävy ehti jo vakuuttaa hänet.
”Hyvä on.”

Vaikka usva vihdoin alkoi hellittää, Unikkotassulla oli silti ahdistunut olo. Ken olisi tietänyt, jos vatukkapensaasta yhtäkkiä olisi hypännyt esiin kettu? Unikkotassun kynnet olivat jatkuvasti ulkosalla, mikään muu ei rauhoittanut häntä yhtä paljoa. Suurikokoisen päällikön vanavedessä kulkeva Unikkotassu todellakin tunsi itsensä säikyksi oravaksi, joka ei halunnut tulla napatuksi.
”Ota ihan rauhassa”, naukaisi Sumutähti ainakin neljättä kertaa partion aikana. Kaksikko oli kävellyt joelle päin, eikä se ainakaan rauhoittanut päällikön takana kulkevan oppilaan mieltä. Unikkotassun mielessä pyöri kuva siitä, kun hän putoaa päistikkaa jääkylmään veteen. Ilmassa ei tuullut ollenkaan, mutta silti tuo värisi pelkästä kylmän veden ajatuksestakin,
”Otetaan, otetaan”, sumua ei enää juurikaan ollut. Unikkotassu tunsi itsensä paljon varmemmaksi, kun pystyi kaukaa jo näkemään tammet ja koivut, sekä liian matalat oksat, jotka voisivat repäistä karvoja mennessään. Yhtäkkiä keskellä Unikkotassun rauhaisaa hetkeä hän tunsi jotakin terävää niskassa. Siinä samassa Unikkotassu kierähti ympäri ja painoi mytyn maata vasten.
”Ettäs kehtaat!” hän murisi mytylle ja paljasti hampaat keskellä irvistystä.
”Unikkotassu, hieno pyörähdys, mutta se on pentu”, Sumutähden äänestä oli ivallisuus piilotettu pois liian hyvin. Kolmatta kertaa tunsi Unikkotassu itsensä typeräksi. Hän ei kuitenkaan välittänyt ja käänsi katseen jälleen pentua päin.
”Mikä sinä olet hyppimään minun niskakarvoille?” tuhahti oppilas jo hiukan rauhallisemmin, kun pennun pienissä meripihkan värisissä silmissä kiilui pelokkuus.
”Minä. Minä halusin leikkiä!” pentu vikisi ja kiskoi itsensä vapaaksi. Valkoinen pentu lähti lyhyillä jaloillaan juoksuun. Unikkotassu voinut muuta kuin seurata. Pennun matka päättyi kuitenkin lyhyeen, kun maasta pilkottava juuri yllätti tuon. Pennun niskavilloista nappasi kiinni terävät hampaat ja raahasivat takaisin Sumutähden luo.
”Ilkeä karkulainen”, naukaisi Unikkotassu silmät säteillen ja laski pyristelevän pennun maahan. Pentu ei kuitenkaan enää lähtenyt matkoihin, sitä pelotti liikaa.
”Keitä te olette? Onko teillä ruokaa?” pentu vikisi ja painautui jalkaani vasten. Unikkotassu tajusi, että se tärisi kylmästä. Kenties se oli jo harhaillut koko yön metsässä.
”Tule. Mene sinä leiriin, se ei ole kaukana. Minä käyn joella merkkaamassa rajan”, ehdotti Sumutähti. Unikkotassu pörhisti rintakarvojansa. Hän tunsi itsensä varsin tärkeäksi.
”Tuleppas, pentu”, Unikkotassu ei enää pelännyt usvaa, eikä mitään muutakaan. Hän nappasi pennusta jälleen kiinni ja lähti raahaamaan leiriin päin. Polku tuntui erittäin pitkältä ja raskaalta. Olihan Unikkotassu siltikin vain laihahko naaras, jonka mieli tulvi hetkellisesti täyteen mahtipontisuutta. Pentu ei enää liikahdellut ollenkaan, vikinä taas oli loppunut aikoja sitten.

Vihdoinkin sisäänkäynti häämötti. Unikkotassun sieraimiin tulvahti toivo. Pennun häntä laahasi pitkin tunnelin maata.
”Sadetuuli!” jaksoi Unikkotassu vielä inahtaa valkoisen turkin läpi. Valkoinen Sadetuuli ilmeisesti kuuli huudon. Hetken kuluttua tuo viiletti kaksikon luo. Unikkotassu halusi luovuttaa pennun Usvaklaanin varapäällikölle, mutta tuo vain seisoi keskellä aukiota silmät rävähtämättä. Oppilas laski pennun alas, kun pääsi lähemmäs Sadetuulta. Pentu aukaisi meripihkan väriset silmänsä, ja silloin Unikkotassu ymmärsi. Pentu oli kuin täysi kopio Sadetuulesta. Valkoinen turkki, samansävyiset silmät. Silloin jännittynyt Sadetuuli heräsi transsista ja nuuhkaisi pentua.
”Haisee metsältä. Ehkä erakon pentu. Minä haen Hämymielen”, Sadetuuli melkein sylkäisi suustaan parantajan nimen ja katosi hetkessä. Unikkotassu jäi sukimaan pennun karvoja, jotka olivat mudan ja lian peitossa leiriin raahaamisesta. Pentu näytti kolmekuiselta, niin Unikkotassu päätteli. Silloin Hämymieli nelisti heidän luo aukiolle ja kantoi mukanaan niin tujun yrttien hajun, että Unikkotassu ei onnistunut olemaan nyrpistämättä nenäänsä. Usvaklaanin parantaja ei kuitenkaan tuntunut huomaavan sitä, kun hääri pennun ympärillä.
”Se on ihan kunnossa, olisit vain voinut raahata sitä korkeammalla”, naukaisi Hämymieli ja tönäisi valkoisen nyytin toiselle kyljelle. Unikkotassu oli vastaamassa jotain pistävää, mutta hillitsi sitten kielensä. ”Tiedän kyllä.”

Sadetuulen lämmin tuoksu tulvahti oppilaiden pesään.
”Ylös iltapäivänokosilta”, varapäällikön meripihkanväriset silmät tapittivat heräilevää Unikkotassua, joka mumisi jotain vastaukseksi ja nousi horjuville koivilleen. Unikkotassu seurasi reipasta Sadetuulta pesästä ja siristi silmiään auringonvalosta.
”Sumu on hälvennyt”, Unikkotassu totesi ja katseli ympärilleen. Valkoista pentua ei näkynyt missään. Huoli pyyhkäisi oppilaan mielen yli.
”Pennunrääpäle on yrttikuopassa”, naukaisi Sadetuuli pistävään sävyyn ja selvästi tarkoitti yrttikuopalla Hämymielen pesää. Unikkotassun silmät hakeutuivat parantajain pesää päin, mutta ei pystynyt erottamaan pienintäkään liikettä. Hän painoi päänsä alas ja seurasi kuuliaisesti Sadetuulta leiristä ulos.

Silmuja näkyi siellä täällä, kun kaksi kissaa puikkelehtivat aluskasvillisuuden joukossa pois päin joesta. Tuuli ujelsi taivaalla niin, että Unikkotassua pelotti oksien katkeavan.
”On tulossa myrsky”, hän naukaisi itsekseen ja piti katseensa ylhäällä. Vaikka usvaa ei enää ollut, taivas oli silti harmaa. Aurinkokaan ei näyttänyt niin iloiselta, kuin yleensä. Unikkotassu ei voinut muuta kuin seurata Sadetuulta, kunnes tuo pysähtyi aukealle, jolla kasvoi vaaleaa kanervaa.
”Tänään minä arvioin sinut. Sinä metsästät niin paljon kuin ehdit, ennen auringonlaskua, ja minä tarkkailen sinua”, Sadetuuli sanoi. Unikkotassu höristi korvia kuunnellessaan ja ymmärsi asian. Arvointi! Nyt se tulee! Oppilaan hännänpää nyki jännityksestä kun hän vielä kuunteli tarkemmat ohjeet.
”Noniin, ala laputtaa. Tavataan tässä auringonlaskun aikaan”, Sadetuuli sanoi viimein ja puikkelehti aukiota reunustavien puiden joukkoon ja katosi näkyvistä. Unikkotassu jäi miettimään hetken ajaksi, mihin suuntaan lähteä. Hän otti suunnakseen kaksijalkalan, siellä ei olla pitkään aikaan käyty metsästämässä. Innostunut oppilas ryntäsi aluskasvillisuuden sekaan ja haisteli ilmaa. Hän ei haistanut mitään, ei edes Sadetuulta, joka todennäköisesti seuraisi häntä. Ajatus sai Unikkotassun niskakarvat pystyyn, mutta sitten tuon sieraimiin lehahti oravan tuoksu. Hän keskittyi, jotta voisi paikantaa oravan. Orava järsi jotain viereisen tammen juurakossa. Unikkotassu laskeutui vaanimisasentoon ja jännitti jalkalihaksensa juuri ennen hyppyä. Silmänräpäyksen ajan orava yritti pinkoa puuhun, mutta Unikkotassu oli nopeampi. Hänen suunsa täyttyi oransseista karvoista, kun hän puraisi oravalta niskat poikki.
”Hyvä!” Unikkotassu ajatteli ja hautasi saaliinsa maahan, jotta voisi tulla hakemaan sen myöhemmin.

Unikkotassu jäljitti saalista pitkän tovin oravan jälkeen. Hän nappasi vielä eksyneen oloisen hiiren ja yhden pulskan varpusen, joka sai Unikkotassun pyristelemään nälkää vastaan. Unikkotassu oli juuri kääntymässä takaisin palatakseen, kun erotti kissan hajun. Sadetuuli tajuaisi olla tuulen alapuolella, Unikkotassu mietti. Hän pudotti varpusen maahan pieneen kuoppaan ja seurasi sitten tuntemattoman kissan hajua. Kotikisu! Oppilas nyrpisti nenäänsä ja huomasi kulkevansa viistosti kohti leiriä. Silloin hän havaitsi edessään aluskasvillisuuden kahinaa. Musta, iso naaras meripihkanvärisin silmin näytti etsivän jotakin. Unikkotassu käytti tilaisuuden hyväkseen ja loikkasi pitkän loikan suoraan kotikisun niskaan. Hän kuuli rääkäisyn ja heti sen perään aneluja.
”Ole kiltti, älä satuta minua!” kissa aneli ja kyyristyi Unikkotassun eteen. Naaras oli pullea, aivan liian hyvin syönyt.
”Olet Usvaklaanin reviirillä, etkö haistanut hajumerkkejä? Me emme suvaitse reviirillemme kotikisuja”, Unikkotassu ryhdistäytyi ja näytti tärkeältä. Hän oli jo unohtanut, kuinka Sadetuuli pyysi häntä olemaan auringonlaskun aikaan aukiolla.
”Minä.. Minä vain etsin pienokaistani. Valkoinen pentu”, musta naaras sanoi. Sanat saivat Unikkotassun jähmettymään. Pentu, joka oli säikäyttänyt Unikkotassun partioretkellä. Siinä samassa oppilaan sieraimiin lehahti toisen kissan haju. Haju oli paljon vihamielisempi. Unikkotassun silmissä käväisi pelko, kaksi yhtä vastaan, hän oli alakynnessä, vaikka vastustajat olivatkin kotikisuja.
”Tule esiin, minä haistan sinut!” Unikkotassu piilotti pelkonsa murinalla. Hänen kiiltävät kynnet työntyivät uudestaan esiin ja hän tuijotti pensasta, jonka takaa asteli esiin vaikuttavan kokoinen kollikissa, jonka vihreissä silmissä leimusi viha.
”Anna Noen pentu takaisin tai minä puraisen sinulta korvan irti”, harmaa kolli murahti ja asteli lähemmäs. Musta naaras, ilmeisesti nimeltään Noki, painoi päänsä alistuvasti alas. Hän pelkästi kollia yhtä paljon kuin Unikkotassukin.
”Menkää muualle etsimään rääpäleenne, älkääkä ikinä palatko”, vaikka Unikkotassu tiesi, että pentu oli Usvaklaanissa, hän tiesi paremmin, että pentu olisi Usvaklaanille uusi toivo.
”Pentu tänne, tai saat katua”, kolli ei ilmeisesti uskonut. Unikkotassu huomasi auringon alkavan painua taivaan taa ja heittävän taivaalle kauniita punaisen sävyjä. Hän toivoi, että Sadetuuli oli tulossa etsimään häntä. Silloin harmaa kolli menetti itsekurinsa ja loikkasi suuren loikan Unikkotassua kohti. Oppilas muisti Sadetuulen liikkeen ja pyörähti oikealle, juuri ennen kuin kolli tömähti maahan. Hän sivalsi kollilta korvan auki ja väisti sitten tuon kömpelön huitaisun. Jo hetken kuluttua kolli alkoi olla väsyksissä.
”Hiillos, mennään pois, muut pienokaiset tarvitsevat minua”, Hiillos, harmaa kolli murahti ja perääntyi jättäen maahan punaisen verivanan.
”Minä en aio luovuttaa”, kolli sanoi ja oli juuri hyppäämässä uudestaan, kun pensaista Unikkotassun takaa asteli esiin lumenvalkoinen naaras. Paino putosi oppilaan harteilta, Sadetuuli oli saapunut.

”Olkaa hyvä ja painukaa pois, me emme tiedä missä pentunne on, ehkä niistä muista kannattaa pitää parempaa huolta, jotteivät karkaa oitis?” Unikkotassu ihmetteli, kuinka paljon Sadetuuli oli ehtinyt kuulla. Hiillos murahti ja nuolaisi lavassaan olevaa haavaa, josta tihkui edelleen verta.
”Harvoin tapaamme noin pulskia kotikisuja, jotka ovat kaiken lisäksi tyhmiä, eivätkä ota varoituksesta vaaria”, murahti Sadetuuli uudestaan ja paljasti veitsenterävät kyntensä.
”Hyvä on. Me lähdemme, senkin alipainoiset villikissat”, tuhahti Hiillos ja kääntyi Noki kannoillaan. Kaksi kotikisua puikkelehtivät suoraan takaisin kaksijalkojensa syliin.

”Tulkaa kaikki aamu-usvan hämärästä omin kynsin selviytyvät Suurkivelle klaanikokoukseen!” harmaa, uljas siluetti piirtyi vasten pimeää taivasta. Lukuisat tähdet heijastivat valoaan Sumutähden turkista, kun päällikkö odotti klaaninsa kokoontuvan. Unikkotassu nappasi valkoista pentua niskasta ja roikotti aukiolle. Pentu vääntelehti, eikä selvästikään halunnut tulla kannettavaksi. Unikkotassu laski pennun alas, ja se pinkaisi suoraan Suurkiven juurelle ja istahti kuuliaisesti häntänsä päälle. Unikkotassu itse kietaisi häntänsä tassujen ympäri ja odotti sitä, että Sumutähti alkaisi puhua.
”Unikkotassu, tulisitki lähemmäs?” Sumutähti kysyi arvokkaalla äänellä, joka sai vilunväreet kulkemaan Unikkotassun häntää pitkin. Olisiko tämä se hetki? Hän asteli pennun ohi aivan Suurkiven luokse ja jäi seisomaan tutisevin tassuin.
”Minä Sumutähti, Usvaklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Unikkotassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?” Sumutähti lausui sanat. Ne jäivät pyörimään Unikkotassun päähän, mutta hän kykeni vastaamaan: ”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa Tähtiklaanien voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Unikkotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Unikkotäplänä. Tähtiklaani kunnioittaa sinun rohekuttasi ja päättäväisyyttäsi, ja hyväksymme sinut klaanin täydeksi jäseneksi!” Unikkotäplän päässä pyöri. Hän oli nyt soturi! Hänen silmänsä loistivat onnesta, kun otti vastaan hurraa-huutoja. Seuraavan yön hän valvoisi katsellen Hopeahäntää.

Vastaus:

27.

- Athene (17.1.2019)

Nimi: Tunturisusi

12.01.2019 21:44
Tuiskuklaani - Luku 3

Aluksi se tuntui vaikealta. Nukkua Naakkatassun kanssa samassa pesässä, kertoa tälle klaanielämästä ja esitellä reviirin rajat. Katsoa tätä silmiin ja tietää, että jos tekisi virheen, nuo kirkkaat silmät saattaisivat sammua. Routakäpälä ei halunnut myöntää tottuvansa ajatukseen, mutta jotain sellaista tapahtui, koska päivä päivältä hän alkoi ajatella asiaa vähemmän. Härmälehden näkeminen toi yhä tämän sanat naaraan mieleen, mutta Naakkatassun katsominen ei enää sattunut.
Päinvastoin. Oli ihanaa, kun oli joku, jolle saattoi jutella. Pilvitähti oli henkisesti jo kuollut, Härmälehdelle Routakäpälä ei ollut vielä valmis antamaan anteeksi (eivätkä he oikeastaan koskaan pelkkinä ystävinä olleet jutelleet; keskusteluissa oli aina ollut mukana ylemmyydentuntua Härmälehden puolelta) ja Kiurutassu nyt oli mitä oli. Viime päivinä nuorempi naaras oli lähinnä rehennellyt Naakkatassulle tiedoillaan.
”Mihin suuntaan tästä mennään, kun palataan leiriin?” tämä oli kysynyt, vaikka he olivat olleet vasta Naakkatassun ensimmäisessä partiossa, eikä tämä mitenkään olisi voinut tietää, mihin mennä.
”Mikä on tuon kuusen nimi?”
”Kuka perusti Tuiskuklaanin?”
”Mihin kohtaan on hyvä laittaa rajamerkki?”
Routakäpälää kysymykset olivat alkaneet ottaa nopeasti päähän, mutta Naakkatassu suhtautui niihin pitemminkin kiinnostuneesti – mikä olikin ainoa syy, miksi Routakäpälä ei ollut vielä käskenyt nenäkästä naarasta tukkimaan suutaan. Naakkatassu ei tuntunut tajuavan, että häntä pidettiin pilkkanaan.
”Mikä tästä on nopein-”, Kiurutassu aloitti taas heidän ollessaan iltapartiossa, mutta sillä kertaa Routakäpälän hermot eivät kestäneet enää yhtään enempää kysymystä (he olivat kävelleet vasta Aurinkokalliolta järvelle ja Kiurutassu oli esittänyt jo kuusi kysymystä, joista Naakkatassu ei ollut osannut vastata yhteenkään).
”Miksi on hyvä pitää silmät auki pöllöjen oksennuspallojen varalta metsästäessä?” varapäällikkö pisti väliin ja rukoili, että Naakkatassu tiesi vastauksen. Routakäpälä ei ollut vielä ehtinyt opettaa tätä Kiurutassulle, joten tämä ei ainakaan tietäisi.
”Koska oksennuspallojen läheltä löytyy usein myös pöllöjä”, Naakkatassu vastasi kirkkaalla äänellä ja Routakäpälä tunsi rinnassaan ylpeyden läikähdyksen. Vielä isomman tyytyväisyyden tunteen hänessä kuitenkin sai aikaan Kiurutassun ällistynyt ilme. Naakkatassu ei ollut niin typerä, kuin naaras oli luullut. Naakkatassu ei ehkä tiennyt klaanielämästä, mutta hän oli oppinut metsästäjä ja taistelija. Ne eivät olleet ainoastaan klaanikissojen hallitsemia taitoja, ja Kiurutassun olisi hyvä painaa se tiukasti mieleensä, sillä jonain päivänä tämä törmäisi kulkuriin, eikä tulijan taitojen aliarvioiminen auttaisi.
Sen partion jälkeen Kiurutassu pysyi hiljaa päivän. Oli sekin kyllä pidempään, kuin Routakäpälä oli odottanut.

”Minne menemme tänään?” Naakkatassu kysyi venytellessään makuusijallaan.
”On kohteliasta antaa mestarin olla rauhassa pesässä, kysyä saa vasta aukiolla”, Kiurutassu ojensi itseään monta kertaa vanhempaa kollia. Naakkatassu vilkaisi anteeksipyytävästi Routakäpälää ja naaraan olisi tehnyt mieli mennä läimäyttämään Kiurutassua. Ei pesässä puhumisesta ollut mitään virallista sääntöä – ei ennen kuin Routakäpälä oli keksinyt sellaisen, koska ei ollut enää jaksanut kuunnella Kiurutassun kysymyksiä heti herättyään.
”Menemme partioimaan kaksijalkalan puoleiselle rajalle”, Routakäpälä vastasi, koska ei raaskinut katsoa Naakkatassua pahoillaan.
”Mitä me teemme sen jälkeen?” Kiurutassu kysyi sillä sekunnilla, kun soturi sulki suunsa. Olisihan se pitänyt arvata, että kun yhteen kysymykseen vastaisi, heti tulisi seuraava.
”Yksi kysymys riittää”, Routakäpälä vastasi.
”Mutta kun Naakkatassukin sai kysyä!” Kiurutassu intti. ”Jos minä olisin kysynyt ensin, sinä et olisi edes vastannut! Vastaat aina vain Naakkatassulle ja kysyt sellaisia kysymyksiä, että vain hän osaa vastata! Se on epäreilua!”
Oppilaan pimahdus veti Routakäpälän hiljaiseksi. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauaa miettiä, mitä sanoa, koska takaa kuului Härmälehden ääni:
”Tänään ette lähde partioon vaan minun mukaani Hopealammelle Tähtiklaania tapaamaan.”
”Jes!” Kiurutassu hihkaisi innoissaan. Tämä oli jo ihan unohtanut Routakäpälälle sylkeneensä syytökset, mutta varapäällikkö löisi vaikka päänsä pantiksi, että parantaja ei ollut unohtanut niitä. Oliko Härmälehden pitänyt ilmestyä juuri sillä hetkellä, kun Kiurutassu oli valittanut hänelle?
”Käykää hakemassa matkayrtit pesäni edestä. Syökää omat kasanne ja nähdään Aurinkokalliolla.”
Oppilaat sujahtivat pesästä nopeasti ulos ohjeiden jaon jälkeen: Kiurutassu jännityksestä väristen, Naakkatassu Routakäpälän katsetta nolona vältellen. Tämäkään ei ollut selvästi unohtanut aiempaa välikohtausta.
”Onko se totta?” Härmälehti kysyi, kun kaksikko oli mennyt. ”Suositko sinä Kiurutassua?”
”En!” Routakäpälä vastasi ykskantaan. Hän oli vielä liian unenpöppörössä tajutakseen mitään kunnolla, saati sitten vastaamaan napakasti parantajan syytöksiin. ”Tiedäthän sinä Kiurutassun, hän liioittelee.”
”Niin, hän on vielä nuori”, Härmälehti myönsi ja Routakäpälä luuli hetken jo päässeensä pälkähästä. ”Mutta hänen sanoissaan on perää”, kolli jatkoi. Routakäpälän alkoi pikkuhiljaa tehdä mieli lyödä tätäkin. Mitenköhän Härmälehti siihen reagoisi? Löisikö tämä takaisin?
”Kuunteletko sinä minua?” parantaja murahti tiukemmalla äänellä. ”Tämä on vakava asia!”
”Kyllä minä kuuntelen!” Routakäpälä ärähti takaisin ja häpesi heti, että oli korottanut ääntään. Härmälehden täytyi huomata hänen väsymyksensä, koska kolli vastasi selvästi ymmärtäväisemmällä äänensävyllä:
”Sinä selvästi pidät Naakkatassusta. On hienoa, että olet löytänyt hänestä itsellesi ystävän, mutta et voi antaa sen vaikuttaa mestarintyöhösi.”
Ystävän? Olivatko Routakäpälä ja Naakkatassu ystäviä?
”Voinko syödä jotain, ennen kuin lähden?” Naakkatassu pisti päänsä pesään ja kysyi.
”Älä-” Routakäpälä aloitti ja punastui tajutessaan puhuvansa parantajan ohi. Oli Härmälehden tehtävä vastata kysymykseen.
”Routakäpälä on oikeassa”, kolli sanoi. ”Matkayrtit auttavat sinua jaksamaan, et tarvitse riistaa. Syömme huomenaamulla kun palaamme.”
Naakkatassu nyökkäsi, vilkaisi vielä pikaisesti Routakäpälää ja peruutti pesästä ulos.
”Hän alkaa olla aika kiintynyt sinuun”, Härmälehti huomautti kiusoittelevaan sävyyn ja huiskaisi hännällään Routakäpälän kuonoa.
”Minä lupaan kiinnittää enemmän huomiota oppilaiden tasavertaiseen kohteluun”, Routakäpälä vastasi tiukasti. Hän ei halunnut keskustella parantajan kanssa mistään muusta kuin asiasta ja Naakkatassu oli niin kaukana asiasta kuin saattoi vain olla.
”Hyvä”, parantaja vastasi, mutta kiusoitteleva pilke ei kadonnut hänen silmäkulmastaan kun hän lähti pesästä.
Jäätyään yksin pesään Routakäpälä lysähti takaisin makuusijalleen. Kerran leirissä ei olisi tänään ketään muita kuin hän ja Pilvitähti, ei tarvitsisi esittää reipasta. Routakäpälä oli aina inhonnut aikaisia aamuja; hän ei tajunnut, miten joku saattoi mielellään nousta Auringon noustessa ja kerran hänelle nyt tarjottiin mahdollisuutta nukkua niin kauan kuin halusi, hän tarttui siihen epäröimättä.

Rajat eivät vartioi itse itseään – oli Routakäpälän mestarilla Sumusilmällä ollut tapana sanoa, ja naaras oli oppilaasta asti haaveillut itse itseään vartioivista rajoista. Rajamerkitkin haalistuivat jo parissa päivässä niin että ne oli vähintään käytävä uusimassa, jos ei muuta tekemistä partiossa tullut. Niin kuin ei aikaisin herääminen, myöskään rajojen partioiminen ei ollut Routakäpälästä herkkua. Samojen reittien kulkeminen kerrasta toiseen oli puuduttavaa, siinä ei ollut samaa ikuista uutuuden jännitystä kuin metsästyksessä. Löytyisikö riistaa vai ei ja jos löytyisi, saisiko hän sen kiinni? Rajapartiossa jännitystä toivat ainoastaan vieraat kissat, sudet, ketut tai mäyrät, mutta mihinkään niistä ei törmännyt usein. Joskus partio oli törmännyt myös karhuun, mutta se oli hyvin harvinaista, koska alue oli niin lähellä susien hallitsemaa vuoristoa.
”Ei partioiminen ole tylsää”, Sumusilmä oli sanonut. ”On vain tylsää seuraa.” Tai ei seuraa ollenkaan, Routakäpälä korjasi ja potkaisi sammaltukkoa turhautuneena.
Kaksijalkalan puolella ukkospolkua ei näkynyt liikettä. Edes hirviöitä ei kulkenut, oli ihan hiljaista. Tai ei sittenkään! Routakäpälä näki silmäkulmassaan liikehdintää ja käänsi päänsä juuri ajoissa nähdäkseen ukkospolun yli säntäävän koiran. Mitä se teki vapaana! Adrenaliini syöksähti Routakäpälän kuonosta hännänpäähän ja laukaisi naaraan hurjaan juoksuun. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut järkevämpää painautua mutaan piiloon. Koira ei ollut edes huomannut soturia, ennen kuin tämä lähti pakenemaan hurjaa vauhtia astuen jokaisen rasahtavan oksan ja läiskähtävän lätäkön päälle. Jos koira ei ollut aiemmin jahdannut Routakäpälää, nyt se ainakin teki niin ja vaikka naaras oli isokokoinen, koira alkoi saavuttaa häntä. Pitkä lehtikato oli tehnyt kissasta heikon, eikä tämä jaksanut juosta läheskään yhtä kovaa vauhtia kuin yleensä. Naaras viskeli päätään hätääntyneenä puolelta toiselle ja etsi pakopaikkaa. Lopulta hän löysi sen: hiukan muita puita korkeampi koivu. Routakäpälän kynnet välähtivät auringossa, kun naaras veti ne esiin ja loikkasi puunrungolle kesken askeleen. Hän oli jo huokaisemassa helpotuksesta, kun koko koivu heilahti niin, että naaras meinasi pudota. Koira oli lähtenyt hänen peräänsä! Routakäpälä kynsi epätoivoisena ylöspäin (kiipeäminen ei ollut koskaan ollut hänen parasta osaamisalaansa, mutta ketun kokoisen koiran hengittäessä niskaan oppi yllättävän nopeasti uusia taitoja) ja pysähtyi vasta ylimmälle oksalle, jonka arveli kantavan. Hän oli reilun neljän hännänmitan korkeudessa maanpinnasta. Putoaminen ei ollut vaihtoehto.
Koiran oli täytynyt tajuta sama, koska se oli jämähtänyt hännänmitan alempana olevalle oksalle ulisemaan. Normaalisti Routakäpälä olisi pitänyt valittavaa koiraa säälittävänä, mutta nyt hän tunsi jonkinlaista veljeyttä sen kanssa. He olivat kummatkin puussa jumissa. Koira ei selvästikään osannut mennä alas, eikä Routakäpäläkään ollut aivan varma, onnistuisiko siinä. Adrenaliini, joka oli hetki sitten kohissut hänen suonissaan, alkoi hiipua. Jäljelle jäi vain kylmä tuuli ja tuo korvia raastava ulina. Veljeyttä oli kestänyt pari silmänräpäystä, nyt koira oli taas vain säälittävä. Routakäpälä sähähti sille, mutta se ei hiljentänyt otusta. Päinvastoin. Koira ulvahti entistä kovempaa, ja Routakäpälä alkoi jo suunnitella pudottautuvansa oksaltaan sen niskaan. Viis siitä, että he todennäköisesti putoaisivat maahan ja kuolisivat samalla. Ainakin tuo otus olisi hiljaa!
”Oskari!” kuului kaksijalan huuto ja koira alkoi haukkua niin että lumi karisi heidän koivunsa oksilta alas. Routakäpälä painui pelokkaana niin pieneksi kuin pystyi, mutta kaksijalka huomaisi hänet silti helposti.
”Sinulle pitää hankkia paksumpi hihna, puret sen aina rikki”, kaksijalka jupisi kävellessään puun alle. Se ei vaikuttanut välittävän kissasta, mikä sopi naaraalle hyvin. Kun vain tuo koira lähtisi niin hän saisi rauhassa kadota paikalta.
Mutta koira ei lähtenyt. Kaksijalka vihelsi sille ja kurotti käsiään, mutta se aivoton raukka vain ulisi paikallaan.
”Ei voi olla totta”, kaksijalka ärisi ja alkoi huutaa koiralle ties mitä sanoja, joita Routakäpälä ei ymmärtänyt. Hakisi nyt vain jonkun kaksijalkojen laitteen, jolla saisi tuon koiran alas. Tässä oli aivan tarpeeksi säpinää yhdelle päivälle. Routakäpälää alkoi kaduttaa, että hän oli toivonut partioonsa toimintaa. Oksalla säälittävän koiran takia kykkiminen ei ollut kuulunut hänen suunnitelmiinsa.

Aurinko alkoi jo laskea, kun kaksijalka palasi muutaman muun kanssa. Koira ei ollut lopettanut ulinaa hetkeksikään ja Routakäpälä oli elämässään ensimmäistä kertaa iloinen kaksijalkojen näkemisestä. Viekää se pois!
Kaksijaloilla oli puutikut, jotka he nostivat koivua vasten. Ne eivät yltäneet onneksi Routakäpälän oksalle asti, joten ne eivät voineet napata häntä kiinni. Koiraan ne kuitenkin ylettivät ja yksi kaksijalka kiipesi puita pitkin ylös nostamaan sen alas. Alas päästyään koira näytti nololta – sietikin – ja se laitettiin takaisin hihnaan.
”Entä tuo kissa, pääseekö se itse alas?” yksi kaksijaloista kysyi.
”Annetaan sen olla, se pääsi puuhunkin, eiköhän se pääse myös alas”, toinen vastasi ja he lähtivät.
Routakäpälä oli helpottunut jäädessään yksin, mutta helpotusta ei kestänyt kauaa. Hän nimittäin tajusi, että ei päässyt alas. Sumusilmä oli yrittänyt opettaa naarasta kiipeämään, mutta siitä ei ollut tullut mitään ja nyt Routakäpälä muisti, miksi. Koska hän ei ollut uskaltanut tulla alas. Mestarin mukaan oli ollut ihan normaalia pelätä korkeita paikkoja, mutta Routakäpälää se oli hävettänyt kovasti. Ja nyt häntä vasta hävettikin, kun hän tajusi, että ei pääsisi puusta alas. Leirissä ei ollut ketään, eikä kukaan kävisi partioimassa tätä rajaa moneen päivään. Ainoa vaihtoehto olisi huutaa kaksijalkoja apuun ja toivoa, että ne eivät veisi häntä mukanaan.
Oli häpeällistä vajota yhtä alas, kuin uikuttava koira, mutta muu ei auttanut. Routakäpälä rääkäisi niin kovaa, kuin hänen keuhkoistaan lähti, ja onneksi kaksijalat olivat vielä niin lähellä, että ne kuulivat.
”Ei se pääse alas”, sama kaksijalka, joka alun perinkin oli epäillyt asiaa, totesi.
”Mutta ei meillä ole tikkaita, joilla pääsisimme hakemaan sen”, toinen vastasi.
”Onhan meillä kirves”, ensimmäinen huomautti. Routakäpälä oli iloinen, että ei tiennyt, mitä kirves tarkoitti, koska jos hän olisi osannut odottaa puun kaatuvan, hän olisi todennäköisesti hypännyt ilman apua alas ja kuollut. Niin kamalaa se oli, kun tuo valtava kynsi hakkasi puun runkoa ja se alkoi heilua. Routakäpälä iski kyntensä kaarnan läpi, mutta se ei auttanut pitämään häntä tasapainossa.
”Se tulee alas!” kaksijalka huusi ja niin puu tosiaan teki. Tajutessaan, että koivu kaatuisi, Routakäpälä loikkasi siitä pois. Pudotus kaatuvasta puusta oli yhä reilun hännänmitan, mutta ei enää mitenkään mahdottoman korkea. Hän selvisi hengissä ja ihme kyllä ilman suuria vaurioita.
”Sen täytyy olla jonkun karannut kotikissa. Otetaan se kiinni, ennen kuin se ehtii taas mennä!” toinen kaksijalka sanoi, mutta nyt Routakäpälä tiesi, mistä puhuttiin. Kuullessaan sanan kotikissa hän säntäsi juoksuun ja katosi aluskasvillisuuden joukkoon koiran hurjan haukun saattelemana.

”Missä sinä viivyit niin kauan?” Pilvitähti kysyi, kun Routakäpälä juoksi tunnelista aukiolle turkki yhä säikähdyksestä pörhössä. Naaraalta meni hetki tasoittaa hengityksensä – niin kovaa hän oli juossut koko matkan kaksijalkalan rajalta leiriin takaisin – ja sinä hetkenä hän päätti, että ei kertoisi tapahtumista. Ei Pilvitähdelle, koska vanha päällikkö huolestuisi niistä vain turhaan ja ei muillekaan, koska hän ei halunnut tunnustaa joutuneensa pyytämään kaksijaloilta apua. Millainen varapäällikkö ei pääse alas puusta, kun on sinne osannut kiivetäkin?
”Seurasin ketun hajua”, Routakäpälä valehteli, mutta nähdessään Pilvitähden säikähtäneen ilmeen, hän tajusi sen olleen virhe.
”Vanhaa ketun hajua”, naaras korjasi kiireesti. ”Se suuntasi poispäin reviiriltä, enkä löytänyt uusia merkkejä, vaikka kiersin koko kaksijalan puoleisen rajan.”
Pilvitähti huokaisi helpottuneena. Vaikka tämä olikin normaalia säikympi nykyään, Routakäpälä oli samaa mieltä. Klaanilla ei olisi varaa menettää jäseniä taistelussa kettua vastaan. Entä jos Härmälehti, Kiurutassu ja Naakkatassu olivat törmänneet siihen? Parantaja ei ollut erityisen taitava taistelija, Kiurutassu oli todella nuori ja Naakkatassunkin liikkeissä oli vielä hiottavaa. Miten Routakäpälä oli voinut päästää heidät lähtemään kolmistaan ilman kunnon taistelukykyistä kissaa saattajana!
”Sinä keksit ketun itse, ei siitä ole heille vaaraa”, ääni Routakäpälään päässä muistutti ja sai naaraan huokaisemaan helpotuksesta. Hän oli liian väsynyt ajattelemaan järkevästi. Juokseminen ja stressaaminen olivat kuluttaneet hänet ihan loppuun.
”Hakisitko minulle syötävää kulta”, Pilvitähti pyysi ja herätti Routakäpälän ajatuksistaan.
”Hetki”, naaras vastasi ja lähti hitain askelin kohti kuumien lähteiden luolaa, jossa riistaa säilytettiin. Tuoresaaliskasaa ei oikeastaan voinut kutsua kasaksi (yksi hiiri, kaksi oravaa ja päästäinen), mutta se oli silti enemmän, kuin pitkään aikaan huomioon ottaen, että kukaan ei ollut metsästänyt tänään. Routakäpälä valitsi itselleen hiiren ja Pilvitähdelle päästäisen, jotka hän kantoi takaisin tämän luokse, päällikön pesän eteen.
”Kiitos”, kolli naukaisi ja alkoi mutustaa ruokaansa. Routakäpälä hotkaisi hiirensä parilla haukulla ja alkoi haaveilla toisen oravan hakemisesta, kun päällikkö keskeytti hänen ajatuksensa:
”Muistatko, miten soturi nimitetään?”
”Kyllä, miksi?” Routakäpälä kysyi yllättyneenä. Ketun kokoine koira jahtaa sinua –yllätyksen jälkeen tämä ei kuitenkaan ollut enää paha.
”Naakkatassusta nimitetään soturi seuraavana kuuhuippuna, kun he ovat saapuneet leiriin”, Pilvitähti vastasi.
”Mutta ei hän ole vielä valmis”, Routakäpälä vastasi ykskantaan. ”Miksi minulta ei kysytty? Hän on minun oppilaani ja on minun tehtäväni sanoa, milloin hän on valmis!”
Pilvitähti vain kohautti lapojaan. ”Härmälehti sanoi, että hän on valmis, niin että hänet nimitetään huomenna, kunhan hän on nähnyt, missä tapaamme Tähtiklaanin.”
Härmälehti, tietysti. Olisihan Routakäpälän pitänyt osata arvata, ettei Pilvitähti saisi itse tällaista päähänsä.
”Härmälehti on vain parantaja. Ei hän ymmärrä tällaisista asioista”, Routakäpälä yritti muuttaa kollin mieltä, mutta tämä ei suostunut harkitsemaan asiaa uudelleen.
”Minä luotan häneen”, Pilvitähti vastasi.
Niin minäkin, mutta hän ei tiedä mitään oppilaan kouluttamisesta! Routakäpälän olisi tehnyt mieli kiljua, mutta hän nieli sanat.
”Miksi sinä et nimitä häntä?” naaras kysyi sen sijaan. ”Sinä olet klaanin päällikkö.”
”Kuuhuippu on niin myöhään”, Pilvitähti mumisi, mutta se ei kuulostanut yhtään kollin tapaiselta. Routakäpälä oli se, joka olisi mieluusti nukkunut vaikka kokonaisen päivän putkeen, ei Pilvitähti.
”Sanoiko Härmälehti sinulle, että minun pitäisi nimittää Naakkatassu?” Routakäpälä uteli varovasti.
”Hänen mielestään se on sinun tehtäväsi, olethan sinä pian päällikkö”, Pilvitähti vastasi apeana. Miten tämä saattoi kuvitella noin! Eihän Routakäpälä olisi päällikkö ennen kuin kolli itse kuolisi! ”Härmälehti sanoo, että sinä viet klaanin uuteen kukoistukseen.”
”Tuo ei ole totta”, Routakäpälä puuskahti. Oliko parantaja kertonut Pilvitähdelle näystään, jonka kuvitteli kertovan tämän kuolemasta! Miten sydämetön tämä oli? Eihän Härmälehti voinut edes tietää, oliko tulkinnut Tähtiklaanin viestin oikein.
”Sinä saat nimittää Naakkatassun, sinä olet klaanin päällikkö”, Routakäpälä vastasi päättäväisellä äänellä.
”En minä”, Pilvitähti mumisi. Kolli oli painunut aivan pieneksi kalliota vasten, naaraan kävi sääliksi tätä. Tällä ei ollut jäljellä enää ketään muuta ystävää kuin Härmälehti, joka sanoi hänelle, että hänen tulisi kuolla pois toisen tieltä.
”Kyllä sinä saat”, Routakäpälä vastasi itsepintaisesti. Pilvitähden ei tarvitsisi-
”En minä”, Pilvitähti vastasi tiukemmin ja nousi istumaan. ”Sinä hoidat sen, se on minulle aivan liian myöhään”, kolli sanoi. Hän nappasi päästäisen suuhunsa ja katosi luolaansa häntä perässä laahaten. Routakäpälä näki päällikön valehtelevan, mutta hän ei lähtenyt tämän perään. Hän ei tiennyt, mitä olisi voinut sanoa kollille. Härmälehdelle sen sijaan hänellä olisi pari valittua sanaa varastossa, kun kolli saapuisi huomenna takaisin. Oman nahkansa takia tämän kannattaisi tulla nopeasti, ennen kuin Routakäpälä menettäisi malttinsa odottamiseen. Hän ei tunnettu pitkästä pinnasta.

Routakäpälä nukkui pitkälle aamuun, kun pesässä ei ollut muita. Hänen lihaksensa olivat yhä jäykkiä eilisestä juoksemisesta, mutta hän oli jo täysin unohtanut koko koiran ja puun kaatumisen. Hänen mielessään oli tilaa vain Härmälehdelle.
”Sinä et voi tehdä noin”, Routakäpälä harjoitteli. Ehkä hänen kannattaisi sittenkin vetää kyntensä esiin, että parantaja tajuaisi, kuinka tosissaan hän oli.
”Sinä et voi tehdä noin!” Routakäpälä kokeili, mutta se tuntui liian hyökkäävältä.
”Pilvitähti on yhä klaanin päällikkö, eikä hän koskaan parannu, jos et anna hänelle mahdollisuutta.” Se kuulosti jo paljon paremmalta.
”Meidän täytyy tukea häntä, kuin pelästynyttä pentua.” Ei, ei päällikkö ollut pentu.
”Meidän täytyy tukea häntä, tämä on ohimenevä vaihe.” Hyvä, juuri niin.
Routakäpälä alkoi olla valmis. Enää saarnan kohde puuttui.
Aukio oli tyhjä ja niin Aurinkokalliokin. Oli kuitenkin kaunis päivä ja kallio oli lämmennyt, joten Routakäpälä päätti asettua siihen pitkäkseen. Hänen olisi pitänyt saalistaa tai tehdä jotain muuta hyödyllistä, mutta hän ei halunnut antaa Härmälehden kävellä ohitseen. Hän odottaisi paikallaan vaikka auringon laskuun asti, jos olisi tarve.
Aurinkohuipun mentyä Routakäpälä alkoi epäillä, oliko kolmikon kimppuun sittenkin hyökännyt jokin vähemmän kuvitteellinen kettu. Tai ehkä se sama koira, joka oli jahdannut häntä, oli taas päässyt vapaaksi, eivätkä toiset olleet tajunneet kiivetä puuhun. Naakkatassu olisi kyllä tajunnut, Routakäpälä ajatteli. Hän olisi kiivennyt ja muut olisivat tulleet perässä, joten pahimmassa mahdollisessa tapauksessa he ovat vain puussa jumissa jossain lähellä kaksijalkalan rajaa, kun sinä makoilet tässä kalliolla odottamassa heitä. Makoilet kalliolla! Pitäisihän sinun mennä etsimään heitä! Routakäpälä oli juuri nousemassa, kun puurajassa välähti tummanharmaata. Härmälehti! Oppilaat kävelivät tämän perässä kevyesti jutellen, mutta Routakäpälällä ei ollut silmiä näille. Hän näki vain rennosti kalliota lähestyvän parantajan. Tämä tietysti kuvitteli kaiken olevan hyvin ja että Naakkatassusta tehtäisiin pian soturi. No, siinä tämä oli väärässä.
”Hei Routakäpälä!” Kiurutassu huusi, ennen kuin varapäällikkö ehti huutaa Härmälehteä. Hänelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin mennä tervehtimään koko vartiota.
”Hei! Oliko reitti turvallinen?” Routakäpälä kysyi kohteliaasti, mutta parantajan täytyi huomata hänen pingottuneet lihaksensa, koska tämä vilkaisi häntä oudosti. Myös Naakkatassu huomasi jonkin olevan pielessä, mutta Kiurutassu – yhtä eläväisen ajattelemattomana kuin aina – alkoi papattaa matkasta. Nuori naaras puhui kun muu kolmikko vaihtoi katseita. Routakäpälä yritti viestittää silmillään Härmälehdelle ”Minä murhaan sinut, heti kun tuo idiootti sulkee suunsa”, mutta parantaja ei tajunnut tai ainakin esitti taidokkaasti hämmentynyttä.
”Kuikkatassu”, Härmälehti keskeytti oppilaan lopulta. ”Minun ja Routakäpälän täytyy puhua.”
Voi todellakin, meidän täytyy!
”Mene sinä auttamaan Naakkatassua”, parantaja jatkoi ja hälytyskellot Routakäpälän päässä alkoivat huutaa. ”Hänen täytyy saada syötyä ja nukuttua kunnolla ennen nimitysseremoniaa.”
Siinä se oli. Tappava isku. Härmälehti oli voittanut ottelun jo ennen kuin se oli alkanut. Tämä oli kertonut oppilaille nimityksestä matkalla, eikä Routakäpälä voisi enää perua sitä. Hän ei voisi viedä sitä iloa Naakkatassulta.
Oppilaat lähtivät loikkimaan Aurinkokalliossa olevaa leirin suuaukkoa kohti, ja Härmälehti ja Routakäpälä jäivät kahdestaan.
”Oliko sinulla minulle jotain asiaa?” parantaja kysyi.
”Kuinka sinä saatoit!” Routakäpälä sähisi. Kaikki hänen suunnittelemansa hienot puheet olivat unohtuneet.
”Kuinka minä saatoin mitä?” Härmälehti kysyi ja roikotti päätään ihmeissään. Aivan kuin tämä ei olisi tajunnut, mistä naaras puhui! Se ärsytti häntä entistä enemmän.
”Kävellä minun ohitseni! Minä olen Naakkatassun mestari. On minun tehtäväni päättää, milloin hän on valmis soturiksi!”
”Sinä epäröit, minun oli tehtävä se, mihin et ollut valmis”, Härmälehti vastasi rauhallisesti, vähät välittäen siitä, että Routakäpälä oli juuri huutanut hänelle jok’ikinen niskakarva pystyssä. ”Klaani tarvitsee sotureita nyt. Naakkatassu ei ehkä ole vielä aivan valmis, mutta hän on tarpeeksi valmis. Ymmärrät päätökseni, kun olet ollut kauemmin päällikkönä.”
”Minä en ole vielä päällikkö!” Routakäpälä huusi. ”Pilvitähti on päällikkö ja sinä sanoit hänelle, ettei hän voi nimittää uutta soturia, koska minä olen se, joka johtaa klaanin uuteen viherlehteen. Sinä sanoit hänelle, että häntä ei enää tarvita!”
”Minä puhun totta. Sanani kuulostavat kenties korviisi julmilta, mutta se johtuu vain siitä, että et ole valmis hyväksymään totuutta.”
”Sanasi kuulostavat julmilta koska ne ovat julmia! Sinun täytyy lopettaa Pilvitähden ja minun ylitseni käveleminen! Olet klaanin parantaja, etkä sen enempää!” Routakäpälä murisi.
”Hyvä”, Härmälehti maukaisi, mikä veti Routakäpälän hämilleen. Miten niin hyvä? ”Minä en muuta haluakaan kuin että sinusta tulee uusi vahva johtaja klaanille.”
”Minä en ole klaanin johtaja, Pilvitähti on.”
”Ei enää kauaa. Routakäpälä, Tähtiklaani kertoi minulle viime yönä–”
”Minä en halua kuulla!” Routakäpälä murisi parantajan sanojen päälle. ”En halua kuulla sinulta enää sanaakaan Tähtiklaanin ennustuksista tai siitä, kuinka minun kuuluisi olla päällikkö. Pilvitähti on klaanin johtaja ja hän tekee tällaiset päätökset. Et sinä!”
Routakäpälä lähti vihoissaan loikkimaan Aurinkokalliolle. Kerran parantaja ei kuunnellut järkeä, ei ollut mitään mieltä keskustella tämän kanssa enempää.
”Kai sinä kuitenkin nimität Naakkatassun?” Härmälehti huusi Routakäpälälle.
”Aivan kuin minulla olisi muuta mahdollisuutta”, naaras sihahti takaisin ja kääntyi aivan leirin suulla katsomaan alapuolellaan häämöttävää parantajaa. ”Sinä olet luvannut hänelle jo soturin nimen, minä en voi sitä enää pois viedä. Mutta pidäkin tassusi erossa tulevista nimityksistä tai sinä saatat olla se, jolta pian jotain viedään.”
Härmälehti avasi suunsa selvästi aikeenaan vastata, mutta Routakäpälä ei jäänyt enää kuuntelemaan. Parantajan mielipiteillä ei ollut enää hänen korvissaan mitään arvoa.

Kuuhuipun hetki tuli ja Routakäpälä loikkasi Suurkivelle.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen”, hän ulvaisi. Kuikkatassu ja Naakkatassu olivat olleet jo valmiiksi aukiolla, heidän ei tarvinnut kuin tulla hiukan lähemmäs kiveä. Härmälehti ilmestyi luolansa suuaukolle, mutta hän ei tullut yhtä lähelle kuin kaksi nuorempaa kissaa. Routakäpälän ja parantajan katseet kohtasivat, mutta naaras käänsi katseensa pois. Jos hän olisi katsonut Härmälehteä, hän olisi täyttynyt vihalla, eikä hän halunnut pilata Naakkatassun hetkeä sillä. Soturiksi nimittäminen oli yksi kissan elämän tärkeimmistä hetkistä, eikä siinä saanut olla kyse kenestäkään muusta kuin hänestä itsestään.
Hetken Routakäpälä odotti, jos Pilvitähti olisi myös tullut aukiolle, mutta tämä pysytteli pesässään. Vanha päällikkö tosiaan nukkui tai ainakin kunniansa takia esitti nukkuvaa. Routakäpälä ei halunnut saattaa häntä suurempaan häpeään odottamalla niin pitkään, että oppilaat tajuaisivat jonkun olevan hullusti.
”Naakkatassu”, Routakäpälä maukui ja viittoi kollia astumaan aivan Suurkiven juureen. Tämä värisi jännityksestä, eikä Routakäpälä voinut olla hymyilemättä. Hän ei ollut kuvitellut nimittävänsä ensimmäisen soturinsa näin pienen klaanin edessä, varapäällikkönä, saati sitten, että ensimmäinen soturi, jonka hän nimittäisi, olisi entinen kulkuri. Oikeastaan, hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan päätyvänsä tälle kivelle seisomaan ja näitä sanoja puhumaan. Mutta siinä hän vain oli ja oli hänen tehtävänsä tehdä tästä hetkestä Naakkatassulle yhtä ikimuistoinen, kuin Pilvitähti oli siitä aikanaan tehnyt Routakäpälälle.
”Minä Routakäpälä, Tuiskuklaanin varapäällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Routakäpälä aloitti ja katsoi rinta ylpeydestä paisuen, kuinka Naakkatassu suoristi ryhtinsä valmiina vastaanottamaan uusien esi-isiensä siunauksen. ”Naakkatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan.” Eikä epäröinnin häivääkään. Klaani saisi Naakkatassusta erinomaisen jäsenen.
”Siinä tapauksessa”, Routakäpälä jatkoi. ”Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Naakkatassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Naakkakyntenä. Tähtiklaani kunnioittaa älyäsi, kärsivällisyyttäsi ja sydämellisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Tuiskuklaanin täydeksi soturiksi.”
”Naakkakynsi, Naakkakynsi!” Kiurutassu ulvaisi sillä hetkellä, kun Routakäpälä lopetti seremonian. Varapäällikkö oli hiukan pelännyt, että nuorempi naaras olisi kateellinen Naakkakynnelle, koska tämä nimitettiin häntä aiemmin, mutta Kiurutassu vaikutti onneksi ymmärtävän tilanteen. Naakkakynnellä oli ollut paljon soturilta vaadittavia taitoja jo ennen klaaniin liittymistä, siksi hänestä oltiin myös voitu tehdä soturi aiemmin.
”Naakkakynsi!” Härmälehti ulvaisi paikaltaan ja pian koko luola kaikui kollin uudesta nimestä, kun kolme seremoniassa paikalla ollutta kissaa ulvoivat sitä.
Huudettuaan omat onnittelunsa Routakäpälä pudottautui Suurkiveltä alas ja meni vielä lähemmin osoittamaan ylpeytensä. Hän tuuppasi Naakkakynttä leikkimielisesti kylkeen.
”Jatkossa saat kysyä niin monta kysymystä aamulla kuin haluat. Pääset nukkumaan sotureiden puolelle”, Routakäpälä maukaisi ja nuolaisi kollin lapaa ylpeänä. Hänen ensimmäinen oppilaansa soturina!
”Mutta ensin sinun täytyy vahtia leiriä koko yö!” Kiurutassu muistutti. ”Ja olla ihan hiljaa.”
Routakäpälää nauratti, miten tosissaan nuori naaras oli. Häntä vähän epäilytti, onnistuisiko tämä itse olemaan hiljaa koko yön, kun sen aika tulisi.
”Noniin, annetaan Naakkakynnen jäädä rauhassa hoitamaan vastuutaan”, varapäällikkö murahti ja tuuppasi Kiurutassua lempeästi kohti soturien ja oppilaiden pesää.
”Hyvää yötä”, hän sanoi Naakkakynnelle, joka vain nyökkäsi totisena vastaukseksi. Leikillään Routakäpäläkin otti vakavan ilmeen, mihin Naakkakynsi iski silmää. Komentaja – tämä muodosti sanat huulillaan ja jostain syystä se sai Routakäpälän punastumaan.
”Hyvää yötä”, hän sanoi uudestaan, hämillään ja katosi soturien pesään toivoen, että kolli ei ollut nähnyt hänen ilmeensä muuttuvan.
”Siinää tykkäät Naakkakynnestää”, Kiurutassu rallatti, kun naaras astui sisään.
”Enkä tykkää”, Routakäpälä vastasi ykskantaan.
”Kylläpäs tykkäät”, Kiurutassu vastasi itsepintaisesti.
”Sanokin se vielä niin–”
”Siinää tykkäät Naakkakynnes–”, Kiurutassu aloitti, mutta rallatus loppui lyhyeen, kun Routakäpälä putosi oppilaan päälle. He painivat pesässä hyvän tovin, ennen kuin erosivat toisistaan väsyneinä huohottaen ja hymyillen. Siitä oli aikaa, kun Routakäpälä oli paininut kenenkään kanssa.
”Mitä me teemme huomenna?” Kiurutassu kysyi. Tämä oli aivan samanlainen kuin aina ennenkin, mutta enää Routakäpälän ei tehnyt mieli lyödä tätä.
”Menemme metsästämään, tuoresaaliskasa on kutistunut turhan paljon”, hän vastasi.
”Mitä me-”, oppilas aloitti, mutta tajusi sulkea suunsa, kun Routakäpälä katsoi häntä merkitsevästi. Yksikin vastaus oli Kiurutassulle jo voitto. Tämän olisi parasta oppia tyytymään siihen, mitä sai irti. Ja ilmeisesti naaras olikin tyytyväinen, ainakin hänen voitonriemuisesta hymystään saattoi niin päätellä. Routakäpäläkin oli tyytyväinen. Naakkakynnen nimittäminen ei oikeastaan ollut ollut niin huono idea, mitä hän oli aluksi ajatellut. Härmälehti ei kuitenkaan olisi saanut– naaras työnsi parantajan ajatuksistaan. Tämän ajatteleminen olisi vain saanut hänet taas huonolle tuulelle, kerrankin kun hänellä oli hauskaa Kiurutassun kanssa.
”Hyvää yötä”, soturi kuiskasi oppilaalle ja tämä vastasi:
”Milloin minustakin tulee soturi?”
Se taianomainen hetki, kun Routakäpälän ei ollut tehnyt mieli lyödä Kiurutassua jäi lopulta hyvin lyhyeksi.

Vastaus:

Hieno tarina! Upeasti sait mahdutettua tuon puun kaatumisenkin tarinaan. En aluksi tajunnut, että sinun kohdalle osui sattumassa tuo, mutta jälkeenpäin sen tajusin, että siinä se on, puun kaatuminen. Onnistuit siis muavan sulavasti sijoittamaan sen tarinaan.

Huomasin yhden pilkutusvirheen, kun et muistanut laittaa pilkkua ja-sanan eteen, kun kahden lauseen tekijä muuttuu, mutta uskon tämän olevan vain pikkuvirhe, sillä se ei toistunut. Kiurutassun näin myös kerrän Kuikkatassuna, joka hetkeksi sai minut hämilleen, mutta sitten muistin, että ai niin, ehkä vain kirjoitit sen väärin. ^^

Ansaitsen hienolla tarinalla 43 silmua!

- Athene (13.1.2019)

Nimi: Catty

12.01.2019 17:14
Viidakkoklaani

Sammakkotassu oli katsellut kiinnostuneena ja ylpeänä omia nimitysmenojaan. Vihdoinkin hänestä oli tullut oppilas! Kolli oli tyytyväinen myös mestarivalintaansa; Vihersilmä olisi varmasti hyvä mestari ja soturi.
*No totta kai hän on hyvä soturi, jos kerran varapäälliköksi on päässyt*, Sammakkotassu ajatteli.
Vihersilmä laski hieman päätään, jotta voisi koskettaa kuonoja uuden oppilaansa kanssa. Sammakkotassukin nosti päätään ja kuonojen osuessa toisiinsa ja Liekkitähden ja Lehtiloisteen hurratessa Sammakkotassun nimeä, Vihersilmä kuiskasi: "Teen sinusta hyvän soturin."
Nimitysmenojen loppuessa Vihersilmä viittoi hännällään Sammakkotassua seuraamaan. Oppilaan sydän hypähti innoissaan; hän pääsisi tutkimaan vihdoinkin reviiriä! Vihdoinkin hän pääsisi sademetsän syövereihin!

Sammakkotassu astui ulos tunnelista. Hän haistoi raikkaan sateen tuoksun. Ympärilleen katsellessaan hän näki monenlaisia puita ja pensaita! Puut olivat korkeita ja Sammakkotassua ympäröivä ympäristö oli ihanan vihreä, siellä täällä myös muitakin värejä. Oppilaan suu nousi hymyyn.
Sammakkotassusta oli mahtavaa nähdä reviiriä, olihan hän joutunut oleskelemaan kuusi kuuta leirissä pääasiassa katsellen Lehtiloisteen hommia.
"Mitä jos törmäämme siihen leopardiin?" Sammakkotassu kysyi yhtäkkiä.
"Se on jo lähtenyt", Vihersilmä maukui, "mutta jos se palaa, sinä et ainakaan osallistu vielä taisteluun tai sen häätämiseen, jos sitä meinasit."
"Miksi et häätänyt sitä Liekkitähden kanssa pois silloin, kun se oli vielä täällä?"
"Ajattelimme odottaa jonkun aikaa. Turhaa häätää sitä pois, jos se itsekin olisi lähdössä. Meitä oli vain kaksi taistelukykyistä kissaa klaanissa ja jos jompikumpi olisi menehtynyt, se olisi ollut katastrofi."
Sammakkotassu mietti miltä leopardi oli mahtanut näyttää. Lehtiloiste oli kertonut, että leopardit olivat suuria täplikkäitä kissoja, paljon suurempia kuin Sammakkotassu. Paljon suurempia kuin jopa itse Liekkitähti.
Aluksi Vihersilmä vei Sammakkotassun ruohoisen aukion luo leirin takana. Se näytti ihmeen houkuttelevalta. "Tämä on harjoitteluaukio. Oppilaat harjoittelevat siellä taistelua, sinäkin aivan pian."
Sammakkotassu kuvitteli jo mielessään, kuinka Vihersilmä lähti hiipimään oppilastaan kohti, mutta Sammakkotassu oli nopeampi ja oli jo kaatanut mestarinsa kumolleen. Ehkä jonain päivänä... Mutta Sammakkotassu halusi jo nyt harjoittelemaan.
"Mihin seuraavaksi?" Sammakkotassu kysyi päätään kallistaen. "Suurille kallioille?"
"Aivan niin", Vihersilmä nyökkäsi. "Suurille kallioille."
"Kuinka suuri pudotus kallioilta on maahan?" Sammakkotassu kysyi loikkien mestarinsa perässä.
"Näet sitten."

Sammakkotassu räpäytti meripihkasilmiään hämmästyneenä. Hän oli tiennyt, että Suuret kalliot kyllä olivat todellakin suuret, mutta ei hän osannut odottaa mitään tällaista.
Sammakkotassu katseli kallioita silmät pyöreinä. Jos tuolta tippuisi, lähtisi henki...
"Kallioilla kulkiessa pitää olla varovainen, ettei sieltä tipu," Vihersilmä selosti. "Varsinkin sinunlaisesi nuoren kissan, mutta ilman muuta totta kai kokeneempienkin."
Matka jatkui Kaksijalkalaa ja Ukkospolkua päin. Sammakkotassua jännitti hieman, sillä olivathan kaksijalat paljon kissoja suurempia. Ja Ukkospolulla kulkevat hirviöt varsinkin! Onneksi Vihersilmän seurassa tuntui paljon turvallisemmalta.
Suuri hirviö rymisteli juuri ohi pitkin Ukkospolun kivistä mustaa pintaa. Sammakkotassu pörhisti kellertävät niskakarvansa ja hyppäsi säikähtäneenä sivummalle. Oppilas katsahti Vihersilmään. Mestari seisoi kuitenkin tyynenä paikoillaan.
"Etkö sinä säikähtänyt?" Sammakkotassu kysyi hämmästyneenä.
"En", hänen mestarinsa kehräsi. "Tiesin sen hajusta, että hirviö on tulossa. Tuskin sinäkään enää seuraavalla kerralla säikähdät, kun taidat jo tietää, kuinka pahalta se haisee."
Sammakkotassu nyökkäsi nyrpistäen nenäänsä. Olihan hän jo haistanut hirviön hajun, muttei hän tiennyt sen olevan juuri hirviö. Mutta Ukkospolulle hän ei ehdoin tahdoin menisi, Tähtiklaanin tähden! Mokomakin suuri ja ruma polku! Ja ne hirviötkin. Ei Sammakkotassu ollut ehtinyt nähdä kuin vilauksen, mutta jos se ajaisi kissan yli, jäisi jäljelle vain märkä kläntti!
"Tuo on vasta pieni Ukkospolku", Vihersilmä jatkoi viikset väristen huomatessaan oppilaansa ilmeen. "Olen nähnyt suurempiakin, mutta ei niitä täällä sademetsissä ole vaan suuremmissa kaksijalkaloissa. Tämä kaksijalkalakaan ei ole mitenkään kovin suuri. Se on tuolla puiden takana."
Hieman arastellen mestarinsa seuraamana Sammakkotassu saapui Kaksijalkalan reunamille. Kaksijalkoja eikä eläimiä näkynyt, mutta silti Sammakkotassulle ei edes tullut mieleen mennä sinne. Tuskin koskaan edes menisikään.
"Kaksijalkala ja Ukkospolku kuuluvat reviirimme ulkopuolelle", kertoi Vihersilmä. "Sinne siis ei mennä."
Kun matka jatkui, Sammakkotassu piti katseensa vehreissä puiden latvustoissa. Oppilas etsi katseellaan apinoita. Nyt niitä ei osunut näkökenttään.

"Joki pitää ylittää astinkiviä pitkin."
Sammakkotassu seisoi Vihersilmän takana. Joki liplatti heidän edessään. Sammakkotassu nyökkäsi hyväksyvästi. Hän menisi totta kai joen yli katsomaan reviiriä, vaikka tarvittaessa uiden. Rauhallisena kolli astui mestarinsa perässä ensimmäiselle kivelle. Sitten toiselle. Kolmannelle, neljännelle... Ja toisella puolella! Ilman liukastumista jokeen.
Vihersilmä ja Sammakkotassu kiersivät reviirin pohjoispuolen melko nopeasti. Vihersilmä oli nimittäin ajatellut vievänsä Sammakkotassun vielä illalla kenties saalistamaan.
"Miksi emme käyneet Tähtikivellä?" Sammakkotassu kysyi heidän saapuessaan leiriin. Oppilas oli miettinyt asiaa koko ajan, mutta nyt hän vasta oli kysynyt asiaa.
"Sinne ei mennä, ellei ole asiaa", Vihersilmä maukui. "Ehkä jonain päivänä pääset sinne."
Sammakkotassu kohdisti katseensa yläilmoihin. Niin, ehkä joskus.

Vastaus:

Mahtavaa päästä jälleen seuraamaan Viidakkoklaania! Tarina oli minusta tosi kiva, pidän Sammakkotassusta kissana.

Kun tarinassa ajatellaan, kirjoita se ihan normaalisti. Ilman lainausmerkkejä, mutta myös ilman tähtimerkkejä.

Lisään Viidakkoklaanille 13 silmua!

- Athene (13.1.2019)

Nimi: Untuva

04.01.2019 11:28
Yöklaani

Sinisilmä suki mustan naaraspennun turkkia karkealla kielellään siniset silmät ilosta ja onnesta säihkyen. Toivopentu oli osuva nimi naaraalle, kuten Tummatähti oli nimityksissä ilmoittanutkin. Kun yleensä koko klaani oli ulvonut uuden kissan nimeä, nyt nimeä oli huutanut vain kolme kissaa. Toivopentu ei tietenkään voinut ymmärtää sitä, Sinisilmä tiesi ja ymmärsi sen.
"Emmekö voisi vielä leikkiä vähän aikaa?" musta naaras kysyi ja katsoi anelevasti Sinisilmää. Sinisilmä pudisteli päätänsä Toivopennulle, vaikka olisi mielellään suostunutkin pennun pyyntöön.
"Huomenna on tärkeä päivä, sillä opetan sinut klaanin tavoille. Et taida tietää meistä taikka Yöklaanista mitään, joten sinulle on opetettava aivan perusasioita jo näin pentuna. Sitten noustessasi oppilaaksi tiedät kaiken, mitä normaalin vasta nimitetyn oppilaan kuuluukin tietää", Sinisilmä naukui ja jatkoi sukimista. Naaras oli hyvillään siitä, että Tummatähti oli laittanut juuri hänet huolehtimaan pennusta ja nukkumaan sen kanssa. Lovisydän olisi ollut vain huono seuraa pennulle ja Tummatähdellä oli paljon mietittävää, joten hän ei kaivannut pentua häiritsemään.
"Mutta minä todella haluaisin pelata hieman sammalpalloa", Toivopentu naukui unisena ja sulki keltaiset silmänsä. Varapäällikkö lopetti sukimisen ja alkoi silittämään toista hännänpäällään.
"Huomenna sitten", Sinisilmä lausahti ja hymyili pikaisesti Toivopennun nukahdettua. Pentu oli kuin luotu Yöklaaniin mustan turkkinsa ja pienikokoisuutensa takia. Sinisilmä toivoi pentua omaksi oppilaakseen, mutta päätti, ettei vielä haaveilisi siitä. Tummatähti saattaisi olla aivan yhtä halukas kouluttamaan pennun, jonka itse löysikin.

Harmaa naaras raotti sinisiä silmiään ja sähähti tuntiessaan jotain terävää hännässään. Sinisilmä vilkaisi hännän suuntaansa ja huokaisi huomattuaan Toivopennun siinä pikkuruisilla kynsillään kiinni.
"Siitäs saat, käärme!" Toivopentu sihisi ja kynsi varapäällikön häntää entistä enemmän. Sinisilmä vetäisi häntänsä lähelle kehoaan suojaan pikkuruisilta kynsiltä ja teräviltä hampailta.
"Kuule, se ei ole käärme", Sinisilmä tuhahti ja oli jo vallan unohtaa, kuinka oli ollut vasta eilen pennun lumoissa. Tänään naaras käyttäytyi taas normaalilla tavallaan.
"Leikitään sitten sammalpallolla!" Toivopentu hihkaisi ja heitti varapäällikköä pallerolla kasvoihin. Sinisilmä tuhahti ja nousi tassuilleen seisomaan.
"Ensin työ ja sitten vasta huvi. Sinun täytyy ensin sukia turkkisi ja syödä tuoresaalista. Sen jälkeen opettelemme ensin klaanin tapoja ja kerron sinulle tärkeimpiä asioita", naaras naukaisi ja haukotteli makeasti. Sinisilmä räpytteli silmiään ja huokaisi. Hän tajusi olleensa hieman liian inhottava pentua kohtaan. Ehkä se johtui aamusta?
"En minä halua... haluan leikkiä ensin!" Toivopentu sanoi suu mutrulla ja painoi päänsä. Varapäällikkö halusi hyvittää tylyytensä ja päätti leikkiä ensin mustan naaraan kanssa.
"Selvä! Ota koppi!" Sinisilmä naurahti ja viskasi sammalpallon pentua kohti. Pallo osui Toivopennun nenään ja kissa aivasti hämmentyneenä. Sen jälkeen naaras otti pallon pieniin tassuihinsa ja heitti sen kohti Sinisilmää. Sinisilmä nappasi pallon kynsiinsä. Hän katsoi pentua, joka oli kaatunut heiton jälkeen ja katsoi nyt ihaillen häntä.
"Nyt siistitään turkkisi", Sinisilmä naukaisi ja hän tassutti Toivopennun luokse aloittaen heti sukimaan naaraan turkkia. Se oli täynnä sammalhippusia ja turkki oli aivan takussa muutenkin. Toivopentu näytti olleen jo tovin hereillä ennen Sinisilmän heräämistä.

"Tämä on jo kylmää!" Toivopentu marisi jauhaessaan hiiren palaa suussaan. "Emo toi minulle aina lämpimän hiiren tai sellaisia hyvän makuisia nappuloita."
Sinisilmä kääntyi katsomaan muualle ja pyöräytteli silmiään. "Täällä ei ole nyt muuta tarjolla. Tummatähti on yksin tuolla saalistamassa ja merkkaamassa rajoja, kun minun pitää olla sinun kanssasi. Ja yksin ei noin vain saalisteta koko klaanille ruokaa, vaikka klaani olisikin kuinka pieni."
Asia näytti menevän perille ja Sinisilmä nappasi tuoresaaliskasasta oravan. Varapäällikkö tuhahti nähdessään Lovisydämen astelevan ulos pesästään ja tassuttelevan heitä kohti.
"Onko siellä vielä jotain minulle?" kolli kysyi valkea turkki sammalhippusia täynnä. Olisi edes siistinyt turkkinsa. Onneksi hän oli se, joka oli pennun kanssa, eikä Lovisydän. Sinisilmän mielestä parantaja näytti vain huonoa esimerkkiä Toivopennulle ja hänen seurassaan mustasta naaraasta ei voisi kasvaa kunnollista kissaa tähän klaaniin.
"On, mutta ne kaikki ovat kylmiä. Minä en pidä ollenkaan kylmästä lihasta", Toivopentu ilmoitti ja nousi ylös. Pentu kävi hakemassa tuoresaaliskasasta viimeisen hiiren Lovisydämelle ja pudotti sen valkean kollin tassujen eteen.
"Kiitos. Minulle kelpaa kyllä kylmäkin", Lovisydän naukaisi hymyillen ja nappasi hiiren suuhunsa. Sinisilmä ei voinut olla mulkoilematta.
"Taas sitä ollaan viemässä viimeistä saalista, vaikkei olla itse tehty mitään. Tummatähti se tuon ansaitsisi", harmaa varapäällikkö naukaisi edelleen mulkoillen parantajaa. Lovisydän nyökkäsi surullisena.
"Olet oikeassa... Tummatähti tarvitsee tätä enemmän kuin minä", Lovisydän naukaisi ja kävi viemässä hiiren takaisin kuoppaan. Sinisilmä nyökkäsi tyytyväinen näköisenä ja katsoi parantajan perään ennen kuin kissa katosi parantajan pesään.
"Miksei Lovisydän ansaitse hiirtä?" Toivopentu kysyi hämmentyneenä. Sinisilmä katsahti mustaan pentuun.
"Hän istuu kaiket päivät pesässään tekemättä mitään. Ei hän osaa edes parantaa kissan kissaa. Tämäkin klaani olisi vielä täynnä elämää, jos joku muu olisi ryhtynyt hänen sijastaan parantajaksi!" Sinisilmä sihisi ja nappasi oravan hampaisiinsa. Toivopentu oli iskenyt väärän paikkaan, vaikka se vahinko oli ollutkin. Varapäällikkö asteli tuhisten sotureiden pesään jättäen Toivopennun yksin syömään hiirtä.
"Pysy leirissä! Et halua tietää, mitä tapahtuu, jos satut astumaan askeleenkin leirin ulkopuolelle!" Sinisilmä naukaisi ja sujahti sisälle pesään.
"Mokoma pentu! Tiedä mistään mitään ja kyselee tuollaisia! Antaa nyt viimeinen hiiri Lovisydämelle, ei minkäänlaisia käytöstapoja. Parantaja on aina pilaamassa kaiken, nyt Toivopennunkin elämän!" Sinisilmä tuhisi itsekseen ja käpertyi sammalvuoteelle syömään karvaista oravaa.

Oravan luut sekä häntä, joita Sinisilmä ei aikonut syödä, makasivat maassa liikkumatta, kuten kuuluikin. Naaraan pää oli painunut niiden viereen. Varapäällikkö hengitti syvään ja nousi ylös. Hän oli päättänyt, että oli rauhoittunut tarpeeksi ja valmis jatkamaan. Lovisydämen takia oli kulunut kallisarvoista aikaa, eikä Toivopentu ollut oppinut vielä oikein mitään klaanielämästä. Naaras asteli ulos pesästä. Sinisilmän sydän jätti yhden lyönnin välistä, kun Toivopentua ei näkynyt missään. Ei vaahteran luona, ei tuoresaaliskasalla, ei missään! Oliko pentu todella uskaltanut lähteä omin päin leiristä?
"Toivopentu!" Sinisilmä naukui ja katseli ympärilleen. Mustaa naarasta ei näkynyt huudonkaan jälkeen. Varapäällikkö päätti katsoa kaikki pesät. Ensin hän kävi pentutarhassa, sitten oppilaiden pesässä, klaaninvanhimpien pesässä ja lopulta Sinisilmä uskaltautui kurkistamaan myös päällikön pesään. Sinisilmä tuhahti ja suuntasi parantajan pesään. Tuskin Toivopentu siellä kuitenkaan olisi, mutta oli hyvä tarkistaa jokainen paikka.
"Toivopentu?" naaras lausahti samalla, kun sujahti ahtaaseen yrtintuoksuiseen pesään. Yrttien haju iski kiinni turkkiin ja nenään inhottavalla tavalla, eikä Sinisilmä ymmärtänyt, miten Lovisydän pystyi nukkumaan sellaisessa paikassa kuin parantajan pesä. Ei ihme, että kaikki potilaat olivat aina niin halukkaita muuttamaan takaisin omiin pesiinsä.
"Niin, Sinisilmä?" Lovisydän naukui. Sinisilmä totutteli hämäryyteen räpyttelemällä sinisiä silmiään ja katseli ympärilleen. Hetken kuluttua naaras huomasi mustan mytyn yhdellä potilaille tarkoitetulla sammalvuoteella. Mytty oli tietenkin Toivopentu! Varapäälliköllä heräsi heti monta kysymystä.
"Mitä hän täällä tekee? Mitä jos Toivopentu saa tartunnan noista sammalista? Onko hän syönyt jotain sopimatonta? Oletko syöttänyt hänelle jotain?" Sinisilmä pommitti parantajaa kysymyksillä äänessään sekä huolestunut että vihainen sävy.
Lovisydän vilkaisi mustaa naaraspentua ennen kuin avasi suunsa. "Häntä vain väsytti. Hän nukahti tuohon, enkä sitten viitsinyt herättää. Eikä ole syytä huoleen, olen vaihtanut sammalet puhtaisiin. Ei niistä voi saada enää tartuntaa."
Sinisilmä tuhahti ja tökkäsi Toivopentua kylkeen. Pitäisikö Lovisydäntä muka uskoa?
"Älä herätä häntä. Anna hänen levätä", Lovisydän naukaisi.
Sinisilmä tuhahti uudemman kerran ja ravisteli Toivopennun hereille. "Liian myöhäistä nyt. Sitä paitsi täällä on pennulle liian vaarallista."
Toivopennun avattua silmänsä naaras otti häntä niskanahasta hampaillaan ja kiikutti ulos yrttien tuoksuisesta pesästä. Lähtiessään hän huomasi hiiren luut pesän kulmauksessa ja kohotti hämmentyneenä kulmiaan. Sinisilmä mietti, olivatko luut eilisestä hiirestä vai oliko parantajakolli sittenkin hakenut viimeisen saaliin tuoresaaliskasasta. Varapäällikkö päätti kuitenkin uskoa, ettei Lovisydän sentää niin hiirenaivoinen olisi ja pakotti itsensä unohtamaan koko jutun.
"Jos sinua väsyttää, menet pentutarhaan nukkumaan", Sinisilmä naukui vähän lempeämmin ja kuljetti Toivopennun pentutarhaan. "Täällä voit levätä ihan rauhassa. Nuku hyvin. Jatketaan sitten, kun olet herännyt."
Toivopentu nyökkäsi pienesti ja nukahti uudelleen. Sinisilmä taas huokaisi syvään ja lähti ulos pentutarhasta. Naaras suuntasi vaahteran alle varjoon makoilemaan. Nyt naaras pystyi rentoutumaan, kun Toivopentu oli turvallisessa paikassa nukkumassa.

Vastaus:

Voi että, jotenkin tuntuu, että syttyy kahden kissan välinen sota! xD Sinisilmä on hyväsydäminen, mutta jääräpäinen, kun taas Lovisydämestä en ole vielä saanut kunnon otetta.

Tarina oli minusta upea! Täysin siisti, ei virheitä sun muita. Kappaleet olivat pitkiä, mutta se ei minua ollenkaan haitannut!

Tarinalla saat 26 silmua!

- Athene (5.1.2019)

Nimi: Naru

02.01.2019 22:46
Kimalaisklaani

Siellä oli aina tähdetön yö ja pimeä metsä, sekä lähes äänetön ilmapiiri. Ainoat äänet olivat vaimea surina ja suuren pöllön huhuili läheisen tammen oksalla aina auringonnousuun saakka. Sen jälkeen pöllö levitti siipensä ja lensi kauas pois, vieden kaikki äänet mukanaan, ja sen jälkeen oli vain auringon säteiden siivittämä hiljaisuus.
Sen jälkeen hän heräsi äkillisesti, niin kuin joka kerta ennenkin. Hunajasydän avasi silmänsä säpsähtäen ja katseli vähemmän hämmentyneenä ympärilleen kuin ensimmäisellä kerralla unen toistuessa. Pesässä näytti olevan hieman valoisampaa kuin aikaisemmin, joka yllätti parantajan positiivisesti. Hiirenkorva on saapunut kunnolla, hän ajatteli venytellessään nopeasti. Hiirenkorvan saapuminen tarkoitti mahdollisuutta käydä täydentämässä yrttivarastoja, ja samalla poistumista leiristä ilman tekosyyn keksimistä ja Hunajasydän kiersi pesänsä muusta leiristä erottavan kiven toiveikkaana.
”Viimeinkin. Oli jo aikakin.”
Lumikkoturkki oli herännyt uniltaan näköjään samoihin aikoihin kuin Hunajasydänkin, ja näytti varsin tyytyväiseltä katsellessaan leirin kattoa. Parantaja ymmärsi nopeasti, miksi klaanin tuore varapäällikkö piti näkymästä. Pajujen oksat olivat nimittäin alkaneet jo vihertää, joka meinasi enemmän suojaa leirille ja vähemmän uteliaita petolintuja. Tavallisessa tilassa he olisivat voineet saalistaa nekin melkein tilanteessa kuin tilanteessa, mutta tuntemattoman taudin, johon Hunajasydän ei ollut parannuskeinoa löytänyt vaikka oli kuinka kokeillut melkein jokaista yrttiään, iskettyä monet kuolivat ja loput lähtivät etsimään parempia olosuhteita, elleivät olleet lähteneet jo aikaisemmin. Kimalaisklaaniin oli lopulta jäänyt vain sen päällikkö, (nykyinen) varapäällikkö, parantaja, ja vain yksi oppilas. Hunajasydän oli yrittänyt tivata Tähtiklaanilta syytä siihen jo kertoja, mutta sai aina saman vastauksen: tänäkin yönä näkemänsä unen, joka oli toistunut jo kauemmin kuin hän oli ensimmäisen kerran edes kysynyt. Eikä parantaja ollut varma siitä, oliko tulkinnut unensa oikein, ja jos näin olisi, niin hän ei ikinä voisi sanoa siitä Aamutähdelle. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun tästä tuli päällikkö.
Ei vihreäsilmäinen parantaja olisi kyllä käynyt Huuhkajatähdenkään puheilla vielä tämän ollessa päällikkö. Ei varmasti, se olisi ollut viimeinen asia, jota Hunajasydän olisi halunnut tehdä. Muistotkin kyseisestä arpien peittämästä, harmaaturkkisesta ja keltasilmäisestä kollista saivat vaaleaturkkisen naaraan karvat nousemaan ja korvat luimistumaan päätä pitkin. Aamutähti oli paljon parempi päällikkö kuin Huuhkajatähti. Ei sillä väliä, vaikka suurin osa Kimalaisklaanista olikin menettänyt henkensä tai luovuttanut. Ne eivät pääpiirteittäin olleet Aamutähden syytä, ja yhteistyö kyseisen kissan kanssa oli niin paljon mutkattomampaa kuin Huuhkajatähden kanssa. Tähtiklaani sai ihan vapaasti yrittää viestittää Hunajasydämelle sitä, ettei Aamutähdestä olisi saanut tulla päällikköä. Pöllön siirtyessä uuden aamun tieltä merkitsi kimalaisten katoamista.
Mutta parantaja tiesi, että Aamutähti oli silti klaanin parhain toivo. Tumma naaras punertavin merkein oli ollut ikäisistään sotureistaan nokkelin ja aina valmis auttamaan ja leikkimään pentujenkin kanssa ehtiessään. Hän ei näyttänyt kynsiään Hunajasydämelle, jos parantaja ei antanutkaan haluttua vastausta eikä vilautellut hampaitaan jos hän oli eri mieltä. Sen vuoksi vaaleaturkkinen kissa ei ymmärtänyt, minkä takia Tähtiklaani tuntui olevan niin paljon tätä vastaan. Myös hän olisi valinnut silloisen Aamutaivaan klaanin varapäälliköksi ja tulevaksi päälliköksi, jos olisi omin käpälin pitänyt valita.

”Mitä mietit?” Lumikkoturkin yllättävä ääni sai klaanin parantajan hännän pörhistymään säikähdyksestä ja herättämään naaraan taas siihen hetkeen.
”Sitä, kuinka syön kaikki tarvitsemasi yrtit kun seuraavaksi tarvitset jotain”, Hunajasydän tiuskaisi hermostuneena punaruskealle kollille, ”kehtaatkin säikytellä minua tuohon tapaan. Se ei varmasti tee hyvää terveydellesi.” Klaanin varapäällikkö naurahti huvittuneena häntäänsä heilauttaen.
”Vanha kunnon Hunajasydän, aina valmiina auttamaan potilaitaan ja klaanitovereitaan.”
”Jos jatkat tuota vielä, niin Kimalaisklaanilla ei välttämättä ole enää varapäällikköä”, Hunajasydän sanoi nyt hieman rauhallisemmin ja tällä kertaa leikkisämpi kiille silmissään. Ei Lumikkoturkki pahaa tarkoittanut yllättäessään ajatuksiinsa uponneen naaraan, eikä hänkään ollut pahan suunsa kanssa oikeasti tarkoittanut mitä oli sanonut. Mutta Lumikkoturkki tiesi sen kyllä, parantajan hyvä ystävä jo pentuajoilta lähtien kun oli.
”Parempi jos Aamutähti ei kuule tuosta”, Lumikkoturkki venytti lihaksiaan hyväntuulisesti, ”hän kai ottaisi sinut tosissaan ja sitten meillä ei välttämättä olisi enää parantajaa.”
”Olisi parempi jos sinä ottaisit. Vielä jonain päivänä sinun käy kuitenkin huonosti, koska et kuunnellut minua.”
”Sinua ja kaikkia uhkauksiasi”, kolli hipaisi hännällään parantajan kasvoja, ”ehkä kuuntelen sitten, kun et uhkaa tapattaa minua.”
”Ehkä en uhkaisi, jos et yrittäisi itse tappaa minua säikäytyksilläsi. Ovatko Aamutähti ja Saukkotassu ulkona?”
”Harjoittelemassa saalistamista. Toivottavasti Saukkotassu on parantunut viime kerrasta, haluaisin syödä muutakin kuin vanhuudesta kuuroutuneita hiiriä”, Lumikkoturkki naurahti, ”menetkö sinä keräämään yrttejä? Lumet ovat sulaneet ja jostain kai löytyy jo alkajaisiksi jotain.” Klaanin parantaja tyytyi nyökkäämään varapäällikölle ja tassutti ripeästi ulos leiristä.

Auringon valo oli vieläkin vähän himmeä, mutta se oli kirkas verrattuna edelliseen lehtikatoon, klaanin tulevaisuuden mahdollisuuksista nyt puhumattakaan. Hunajasydän kuunteli joen virtausta etsiessään sen viereltä jotain muutakin kuin vain ruohoa ja heinää, mutta huomasi keskittymiskykynsä olevan jo lähes loppuun kulunut. Aikaisemmat ajatukset Huuhkajatähdestä, Aamutähdestä ja Tähtiklaanin epäselvyydestä olivat päättäneet jäädä naaraan päähän. Miksi Tähtiklaani oli tuntunut haluavan jättää Huuhkajatähden päälliköksi, vaikka tämä oli jo monia kuita ennen unia ollut klaaninsa keskuudessa tunnettu epävakaudestaan ja tyytymättömyydestään kaikkeen ja kaikkiin. Sekä yrityksestä saada käpäliinsä enemmän valtaa kuin Tähtiklaanilla itsellään, senkin jokainen kimalaisklaanilainen oli tuntenut turkeissaan ja maata vasten olevissa käpälissään. ”Ei hän aina ole ollut tuollainen”, oli Mustikkapilvi kertonut Hunajasydämelle tämän ollessa vasta oppilas ja kysellessään päällikön omituisista päätöksistä. ”Silloin kun hänet valittiin varapäälliköksi, hän oli kokenut ja luotettu soturi koko klaanin keskuudessa. Kerran hän kuitenkin oli leiristä muutaman kuunkierron poissa ilmoittamatta siitä kenellekään ja takaisin tultuaan hän alkoi näyttää siltä, ettei kaikki olisi hyvin. En kuitenkaan ole vieläkään löytänyt hänestä mitään ulkoista vikaa, en tiedä yhtään mikä hänellä on.”
Silloin vihreäsilmäinen naaras olisi vain nyökännyt sanattomana mestarilleen ja jatkanut yrttien lajittelua. Kukaan ei koskaan löytänyt syytä Huuhkajatähden käytökselle tai vaivalle. Hän lähti klaanista viimeisen henkensä kanssa vain vähän ennen lehtikatoa, vetäen mukanaan muutaman lähimmistä sotureistaan, ja jätti jälkeensä hämmentyneen ja pelokkaan Kimalaisklaanin. Aamutähti vastaanotti samana päivänä kahdeksan hengistään, ja valitsi varapäällikökseen Savuhännän. Sen jälkeen tuntematon tauti iski, ja tilanne nyt oli mikä oli. Oli siinäkin klaani, kokonaiset neljä kissaa. Toki se oli Hunajasydämestä parempi kuin vanha tilanne Huuhkajatähden alla, mutta kyllä parantajalle tuli aina välillä ikävä sisartaan ja vanhempiaan. He olivat kaikki kuolleet nopeasti, mutteivät kivuttomasti.
Parantaja pudisteli päätänsä ja yritti keskittyä tutkimaan löytämäänsä lehtikadon yllättämää unikkoa, joka oli painunut maata vasten. Kai siitä jotain irti saa, hän ajatteli ja otti unikon hampaisiinsa. Ei se paljoa ollut, mutta oli kuitenkin oltava kärsivällinen. Hiirenkorva avautuisi kyllä viherlehdeksi vielä, kunhan he olisivat kärsivällisiä. Kunpa vain sama tapahtuisi myös Kimalaisklaanin tulevaisuudelle, Hunajasydän huokaisi mielessään ja jatkoi yrttien etsimistä. Hän voisi hyvinkin löytää vielä leskenlehden tai jotain muuta ennen klaaniin palaamista, vaikka klaanin kohtalon todennäköinen loppu viivyttelikin hänen silmiensä edessä kuin itsepäinen varjo.

Vastaus:

Upea tarina! Odotin ennen tarinaa jotain menoa ja tarkkaa juonta, jota tarina seuraisi, mutta tarinaa hetken luettuani huomasin, että olin keskellä Kimalaisklaanin menneisyyttä. Kaikin puolin positiivinen asia siis. Oli kiva tutustua Kimalaisklaanin menneisyyteen, ennen kuin selkeämpi juoni astuu esiin. Varsinkin tarinan aivan alkupää ja aivan loppupää saivat kiinnostukseni heräämään. Alussa kuvailit klaanin reviiriä erinomaisesti.

Tarina oli myös kaikin puolin siisti (tämä tärkeää varsinkin minulle, joka olen tunnettu lähipiirissäni perfektionistina), mutta huomasin muutaman pilkutusvirheen. Esimerkki: "hän kai ottaisi sinut tosissaan ja sitten meillä ei välttämättä olisi enää parantajaa"
Tuossa ylhäällä näet siis tuon pikkupätkän. Siinä kuuluisi olla pilkku sanojen 'tosissaan' sekä 'ja' välillä, sillä tekijä sanan 'ja' molemmin puolin vaihtuu. Aika vaikea selittää, toivottavasti sait jotain tolkkua! :D

Annan Kimalaisklaanille tästä tarinasta 25 silmua!

- Athene (3.1.2019)

Nimi: Athene

28.12.2018 20:43
Usvaklaani

Sankka aamu-usva on laskeutunut laakson ylle. Jossain vuoren korkealla rinteellä tassuttelee vaaleanharmaa kissa, jonka käpälissä kiiltävät lukuisat tähdet. Kissa ei yritä ravistella niitä pois, sillä tähdet ovat osa kissaa. Kun tarkemmin katsotaan, kissan turkki on muodostunut myös tuhansista, ellei miljoonista tähdistä. Kissa tassuttelee varmoin askelin vuorenrinnettä alas. Se ei tunnut pelkäävän yhtään sankkaa sumua, joka kohta nielaisee hänet. Se on osa tuota usvaa. Se katoaa usvaan ja jatkaa loikkimista alemmas. Pian tähtikissa jo saavuttaa maankamaran. Se jatkaa vuoren viertä pelottavasta ja metelöivästä ukkospolusta poispäin, kohti reviirin ulkopuolista aluetta. Ennen kuin se astelee montaa askelta, kissa vilkaise taakseen ja ajattelee klaaniaan. Kissa aikoo tehdä parhaansa klaaninsa eteen. Aamu-usvan hälvetessä ja auringon kivutessa yhä korkeammalle harmahtavalle taivaalle, tähtikissa saapuu Tähtien luolan luo. Se kumartaa luolaa ja astelee vasta sen jälkeen tiheään pimeyteen.

”Minun on tosiaan mentävä”, Hämymieli intti ja polki toisella etutassulla maata. Miksei hän muka saanut mennä? Oli tärkeää mennä tapaamaan Tähtiklaania kahden vuodenajan tauon jälkeen. Viherlehti oli kulunut onnellisesti, mutta lehtisade oli kulunut Hämymielen harhailuun kissanmintun perässä. Viheryskä oli ravistanut ennen niin mahtavaa Usvaklaania. Jäljelle ei jäänyt kuin neljä kissaa: Sumutähti, Sadetuuli, Hämymieli ja Unikkotassu. Lehtikatokin oli ollut tavallista vaikeampi, ei riistaa, ei aurinkoa. Hiirenkorva on tullut jo jokin aika sitten, mutta pakkanen oli selvästi karkottanut jokaisen hiiren koloonsa, ja jokaisen myyrän pois.
”Johan sanoin, Sumutähti ei ikinä antaisi sinun vaeltaa yksin Tähtien luolalle asti, kun klaanimme on juuri nyt heikoimmillaan”, Sadetuuli sihahti vihaisesti vastaukseksi. Hämymieli näki, että naaraan valkoinen hännänpää nyki hermostuneesti.
”Minä aion mennä! Tähtiklaani kutsuu minua!” mikään ei olisi saanut Hämymieltä pettämääm Tähtiklaania. Ei edes Sadetuuli.
”Tähtiklaani sitä, Tähtiklaani tätä”, tuhahti Sadetuuli jälleen. ”Avaa silmäsi, ja katsele vähän ympärillesi. Usvaklaanin tilanne on se, mitä Tähtiklaani on saanut aikaan!”
Hämymieli painoi katseensa maahan ja yritti keskittyä yksittäisiin hiekanjyviin. Hän vältteli Sadetuulen katsetta. Vaikka Sadetuuli olikin lähiaikoina ollut kireällä, Hämymieli silti tiesi, että perimmiltään tuo naaras ei ollut kova ja kiivas. Siksi Hämymieli uskalsi nostaa katseensa uudestaan ja kohdata tuon raivokkaat meripihkan väriset silmät.
”Mu-mutta ei. Toivo ei ole vielä menetetty. Tähtiklaani auttaa meitä yhä”, Hämymieli änkytti hiljaa ja pyörähti sitten pois päin. Hän oli näkevinään Sadetuulen silmissä sääliä ja sitä pehmeyttä, jonka Hämymieli muisti pentuajoilta.

Hämymieli istuskeli synkässä parantajain pesässä. Pesässä haisi edelleen kissanminttu. Hämymieli raapi kalliota vasten viimeistä, riutunutta kissanmintun lehteä. Kollin kynsi lävisti sen, ja kuivunut lehti repesi kolmeen eri osaan. Hämymieli lakaisi ohuella hännällään palaset syrjään ja tutki yrttivarastojaan. Siinä samassa hän kuuli loiskeen pesän sisäänkäynniltä, kun Sumutähti kasteli tassunsa vesilätäkköön.
”Hei vain”, Sumutähti naukaisi ja pysähtyi kuivaamaan tassujansa. Hämymielen teki mieli pyytää anteeksi välikohtausta Sadetuulen kanssa, mutta hänen kurkustaan ei lähtenyt ääntä. Sen sijaan hän kääntyi ja loikkasi peremmälle pesään. Hämymielen keltaiset silmät tuikkivat hämärässä, kun hän etsi katseellaan oksalla sidottua yrttinippua. ”Siellä!” Hämymieli ajatteli, nykäisi yrtit auki ja nielaisi ne yhdellä kertaa. Hän maistoi karvaan maun, mutta ei välittänyt siitä. Sitten hän kääntyi Sumutähteä kohti ja kohotti katseensa.
”Mitä asiaa?” hän sanoi jääkylmällä äänellä yrittäen piilottaa siitä pelon sävähdyksen. Hämymieli ei ollut ikinä, ei ikinä ennen, sanonut päällikölle vastaan. Nyt hän kuitenkin tiesi, että Sadetuuli oli lähettänyt Sumutähden estämään Hämymieltä lähtemästä.
”Aiotko tosiaan lähteä?” Sumutähti kysyi rauhallisella äänellä. Äänestä ei pystynyt erottamaan mitään syyllistävää, ei mitään inhoa osoittavaa sävyä. Hämymielen karvat siloittuivat jonkin verran.
”Kyllä”, Hämymieli astui ulos pesästä ja jätti Usvaklaanin riutuneen päällikön taakseen. Tämä oli tehtävä. Hän käveli hiljakseen leiristä ulos ja pystyi samalla erottamaan Sadetuulen tuhahdukset Sumutähdelle. Hän kuuli myös, kuinka Unikkotassu raapi kiveä painostavan ympäristön takia. Hämymieli jätti kaiken sen taakseen ja suuntasi kohti ukkospolkua.

Aurinko oli noussut korkealle taivaalle ja se valaisi kauniisti Hämymielen takana itsevarmana kohoavaa metsää. Hämymieli vilkaisi viimeisen kerran taakseen ja huokaisi syvään. Hän muisti Sadetuulen hurjistuneet silmät.
”Kuinka sinä voit jättää klaanin päiväksikään? Juuri nyt!” Sadetuuli oli auringonkierron aiemmin sihissyt Usvaklaanin parantajalle aivan samasta asiasta, kun Hämymieli oli tuonut asian julki. Aluksi Hämymieli ajatteli, että varapäällikkö vain ylireagoi, mutta Hämymielen seistessä ukkospolun laidalla, hän tiesi, mitä Sadetuuli ajoi aiemmin takaa. Usvaklaani oli kriisissä, ja Hämymieli jätti Usvaklaanin päiväksi.

Hämymieli havahtui ajatuksistaan keskellä ukkospolkua. Hän oli kävellyt keskelle ukkospolkua. Hän seisoi keskellä ukkospolkua. Hämymieli vilkuili kahteen suuntaan. Hän huomasi hirviön kiitävän kohti häntä. Hirviön silmissä kiilsi kummallinen valo ja se päästeli kummallisia mörinöitä. Hämymielen käpälät olivat jäätyneet täydellisesti. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Edes pakokauhu ei saanut häntä ymmärtämään, että oli aika juosta. Hirviö liikkui kokoajan vain lähemmäksi, eikä se hidastanut yhtään. Ukkospolun lämmin ja pahanhajuinen pinta oli liimannut Hämymielen tassut siihen kiinni. Silloin Hämymieli tunsi kynnet selässään. Yksi riuhtaisu, ja Hämymieli oli ukkospolun toisella puolella. Juuri silloin hirviö painoi suuret, pelottavat tassunsa siihen kohtaan, jossa Hämymieli oli hetki sitten seissyt. Hämymieli tunsi lyönnin takaravoissaan. Sadetuuli. Hän ehti juuri ja juuri pyöräyttää silmiään, kun Sadetuuli jo alkoi raivota.
”Minä tiesin, että ei ollut järkevää lähettää sinua yksin tälle matkalle!” Sadetuuli tiuski ja katsoi Hämymieltä osin voitonriemuinen katse, osin pettynyt katse silmissään.
”Sinä serasit minua!” Hämymieli ymmärsi tapahtuneen ja katsoi Sadetuulta inhoten. Kaikkein vähiten Hämymieli halusi tulla seuratuksi, vasten tahtoaan.
”Hämymieli, älä katso minua noin! Minä juuri pelastin henkesi!” maaritteli Sadetuuli. Naaras kuljeskeli Hämymielen ympärillä ja mulkoili tuota. Hämymieltä hävetti. Hänen henkensä pelastettiin juuri.
”Olen niin pettynyt, kun joudun kiittämään sinua”, vastasi kolli äänellä, joka sisälsi pettymystä. Ei pettymystä Sadetuulta kohtaan, vaan pettymys häntä itseään kohtaan.
”Niin sitä pitää. Ala laputtaa, minua ei kiinnosta enään pelastaa henkeäsi toisen kerran”, Sadetuuli sanoi viimeiset kaksi sanaa ivalliseen sävyyn. Sitten hän käännähti pois ja juoksi ukkospolun yli. Hämymieli pystyi vihdoinkin hengittämään. Hän oli iloinen, kun Sadetuuli antoi hänen jatkaa matkaa Tähtien luolalle.

Hämymielen käpälät olivat jo aivan poikki. Hän oli matkannut vuorenviertä pitkin jo kauan. Hän ei tulisi jaksamaan perille ilman riistaa. Hämymieli päätti yrittää nousta kivikkoista ja kuivaa vuorenrinnettä ylöspäin kohti pientä laaksoa. Niin hän teki. Lihakset olivat jo aivan lopussa siinä vaiheessa, kun Hämymieli saavutti laakson. Useimmissa puissa oli pieniä silmuja, mutta ei kuitenkaan lehtiä.
”Hiirenkorva tekee vasta tuloaan”, Hämymieli kuiskasi. Hänen ääni juoksi tuulenvireen mukana pois. Kolli kosketti nenällään yhtä pientä silmua. Se tuoksui raikkaalta, mutta ennen kaikkea se symboloi Hämymielelle toivoa. Hämymieli sai lisää voimia jäljittää saalista. Aluksi itään ei ollut havaittavissa. Ei edes pientä hiirtä. Hämymieli oli jo allapäin ja valmiina luovuttamaan, kunnes hänen kuonoonsa tulvahti myyrän haju. Laiha, mutta hyvä myyrä. Hämymieli muisti, ettei hän ollut syönyt pitkään aikaan. Reviiriltä ei kertakaikkiaan ollut löytynyt mitään riistaa. Hämymieli jäljitti myyrää pienen kitukasvuisen koivun luo. Myyrä järsi jotain, eikä siksi huomannut Hämymieltä. Hämymieli yritti pysyä tuulen yläpuolella. Hän hiipi yhä lähemmäs, kunnes läimäisi myyrää suurella käpälällään ja puraisi siltä niskan poikki.
”Tähtiklaanin kiitos”, kohotti Hämymieli katseensa taivaisiin ja kiitti Tähtiklaania mehukkaasta myyrästä. Hämymieli saalisti pienessä laaksossa vielä toisenkin ruipelon myyrän ja hautasi sen vuorenjuurelle. Sen hän ottaisi paluumatkalla mukaansa. Hämymieli jatkoi matkaa kohti Tähtien luolaa. Hän tunsi vilun turkillaan aina tuulen puhaltaessa hänen ympärillään.
”Hiirenkorva voisi jo tulla”, Hämymieli mutisi ja keskittyi sitten nostamaan käpäliään ja asettamaan niitä edellisten eteen.

Illan hämärtyessä Usvaklaanin reviirin ulottumattomissa, Hämymieli saapui vihdoin luolalle. Hän pystyi erottamaan taivaalla tuikkivat ensimmäiset tähdet. Sitten hän siirsi katseensa pimeään luolaan edessään. Se näytti kaikkea muulta kuin - houkuttavalta. Hämymieli oli juuri kerännyt rohkeutensa ja ottamassa ensimmäisiä askelia luolaa kohti, kun luolasta asteli ulos kissa. Hämymieli ei ollut pysyä nahoissaan, vaan hän vaistomaisesti otti muutaman askeleen taaksepäin. Pimenevä ilta sai kissan näyttämään maagiselta. Kissan turkissa kimmelsivät monet tähdet. Silloin Hämymieli ymmärsi. Kyseessä oli Usvatähti, Usvaklaanin ensimmäinen päällikkö.
”Olen odottanut sinua jo auringonhuipusta lähtien”, Usvatähti sanoi pehmeällä, soinnukkaall äänellä. Hämymieli oli pentuaikoina vain kuullut huhuja mahtavasta Usvatähdestä, joka teki Usvaklaanista mahtavan. Hämymieli ei saanut sanotuksi mitään, niin tapahtui jo toisen kerran päivässä.
”Mi-minä.. anteeksi, kun hä-häiritsen”, Hämymieli ei voinut änkytykselleen mitään. Usvatähti, ei ollut mahdollista.
”Totta se on”, Usvatähti luki Hämymielen ajatukset ja laski häntänsä parantajan lapaluille. ”Vien sinut nyt tapaamaan Kuuraturkkia.”
Hämymieli ei ollut muistaa, kuka Kuuraturkki oli, mutta kävellessään loputtoman tuntuista tunnelia Tähtien luolaan, Hämymielellä oli aikaa ajatella.
”Kuuraturkki.. Kuuraturkki.. Minä muistan vain Kuurahallan, en Kuuraturkkia”, Hämymieli puristi silmät kiinni kävellessään ja yritti kovasti miettiä. Silloin hän muisti. Hämymieli pysähtyi äkisti paikoilleen pimeässä tunnelissa. Usvatähti olisi törmännyt Hämymieleen, jos hän olisi ollut oikeasti paikalla. Hän vain oli kävellä Hämymielen lävitse. Kylmä ilmavirta Usvatähden ”törmäämisestä” johtuen Hämymielen ajatukset palasivat siihen hetkeen. Siinä samassa hän taas aisti Tähtien luolaan johtavan tunnelin synkät ja kuluneet seinät. Hämymieli ei ymmärtänyt, kuinka hän oli joskus ennen uskaltanut kävellä tunnelin läpi yksin. Nyt hänellä sentään oli Usvatähti seuranaan.

Hämymieli saapui suureen luolaan Usvatähti vanavedessään. Vaikka luolassa oli ummehtunut ilma, Hämymieli tunsi kuitenkin ylpeyttä - hän oli selviytynyt matkasta - ainakin menomatkan. Luolan seinät olivat vähintään yhtä kuluneet kuin Hämymielen käpälät. Mistään ei tulvinut valoa Tähtien luolaan, mutta Hämymieli pystyi silti aistimaan paikan pyhän energian.
”Kumarra”, Hämymieli kuuli Usvatähden sihahtavan jostain takaa. Hämymieli oli kokonaan unohtanut. Siinä samassa hän kumartui niin alas, että viiksetkin jo hipoivat ummehtunutta, mutta kovaa maata. Hän ehti erottaa käpälänjälkiä ja kynsien viiltoja siellä täällä, ennen kuin nousi taas täyteen mittaansa. Hän pystyi kuulemaan naukaisuja, jotka kutsuivat häntä eteenpäin, mutta hän ei siltikään pystynyt erottamaan yhtäkään kissan hahmoa. Hän käännähti jopa taakse nähdäkseen Usvatähden, mutta päällikkö oli tiessään. Hämymielen valtasi pelko. Hän tunsi tuulenvireen pyyhkäisevän posken ohi.
”Mitä..?” eihän luolassa voi tuulla? Vai voiko..
Hämymieli kiiruhti oitis luolan perällä olevalle pienelle lammikolle. Lammikko oli tismalleen samanlainen kuin parantajan pesän edessä oleva lammikko, johon tulijan oli aina määrä upottaa tassunsa. Hämymieli asettui makuulle ja antoi lämmön virrata ruumiistaan maahan. Hän kosketti kuonollaan jääkylmää vedenpintaa ja nukahti.

Hämymieli oli saapunut niitylle. Niityllä ei kertakaikkisesti ollut mitään muuta kuin sankkaa usvaa. Usva oli ympäröinyt Hämymielen ja sai kollin tuntemaan olonsa ahdistuneeksi. Hämymieli huomasi, ettei hänen käpäliään enään koskenut. Ne olivat entisellään.
”Tähtiklaani? Kuuraturkki?” huudahti Hämymieli pimeyteen. Ei vastausta. Hämymieli oli totaalisesti paniikin partaalla. Miten hän pääsisi pois tästä oudosta paikasta? Oliko Tähtiklaani todella hylännyt Hämymielen ja jopa koko Usvaklaanin? Hämymieli juoksi henkensä edestä usvaan. Häntä pelotti, että törmäisi kiveen, tai ehkä puuhun. Usvassa ei nähnyt juuri muuta, kuin omat viiksikarvat. Törmäämistä ei kuitenkaan tapahtunut. Hämymieli kuljeskeli pelokkaana melko kauankin aikaa, ennen kuin todella halusi pois.
”Tähtiklaani paratkoon! Sadetuuli oli oikeassa!” Hämymieli oli entistä pettyneempi. Miten Tähtiklaani voi petkuttaa Usvaklaania näin? Pettää klaani juuri silloin, kun apua tarvittaisiin. Hämymieli ärtyi ja ärtyi. Hänen syyttäviä ajatuksia oli liikaa. Juuri silloin, kun hän oli mutisemassa ”Raukkamainen Tähtiklaani!”, hän kuuli nau’untaa.
”Tänne päin, Hämymieli”, kuuli Hämymieli jonkun naukaisevan. Häntä toden teolla alkoi pelottaa. Hän kuitenkin vaistomaisesti raivasi tiensä usvan läpi ääntä kohti. Hän ei löytänyt muuta kuin lisää usvaa. Ja lisää usvaa. Ja vielä lisää.
”Pahus soikoon!” Hämymielen äänessä oli hitusen verran pelokkuutta. ”Missä sinä kuka lie olet?” Hämymieli jatkoi kulkemista. Maa käpälien alla muuttui jatkuvasti pehmeämmäksi. Se ei enää ollut roudassa. Hämymieli jatkoi eteenpäin. Hän kyllä näyttäisi tuolle, ettei Usvaklaanin parantajan kanssa noin vai leikitä kissaa ja hiirtä!
”Tänne näin!” vieras kissa huusi ja kutsui Hämymieltä. Nyt ääni kuului oikealta. Hämymielellä ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa, kuin seurata ääntä. Seuraavaksi se kuului takaata, ja sitten vasemmalta.
”Mitä kummaa-”, Hämymielen lause kuitenkin keskeytyi, kun hän löysi itsensä suuren tammen juurelta. Tammi kohosi niin korkealle usvaan, ettei puoletkaan siitä ollut Hämymielelle näkyvissä. Hän oli juuri ihmettelemässä sitä, kuka hänet tänne kutsui, kun tammen oksilta ja vaaleasta usvasta jo ilmestyikin kissa, jonka turkilla kimmelsi yhtä monta tähteä, kuin maassa on hiekanjyviä.
”Hämymieli, vihdoinkin”, kissa sanoi ystävällisellä äänellä, joka sisälsi kuitenkin hiukan ärtyneisyyttä. Hämymieli tunnisti kissan Kuuraturkiksi, Usvaklaanin ensimmäiseksi parantajaksi.
”Koska sinä olet myöhässä, emme ehdi vaihtaa kovinkaan montaa sanaa”, Kuuraturkki aloitti. Hän selvästikin yritti tehdä selväksi, ettei Hämymieli saisi keskeyttää missään välissä.
”Valittaisit Sadetuulelle”, Hämymieli melkein tuhahti, mutta muisti sitten, ettei kannattanut keskeyttää tuota valkoista kissaa, jonka viiksikarvat nykivät jo ärtymyksestä. Mutta mitä Hämymieli muka olisi pystynyt tekemään toisin, jotta olisi saapunut aiemmin? Nylkeä Sadetuuli, vai?
”No niin”, Hämymieli oli niin uppoutunut ajatuksiin, ettei kuullut, kun Kuuraturkki aloitti.
”Usvaklaani on pelastettavissa, mutta sinun täytyy kerätä varastot täyteen kaikkea. Erityisesti kissanminttua. Viheryskä palailee”, varoitti Kuuraturkki. Se, mitä Kuuraturkki sanoi, sai Hämymielen melkein vapisemaan.
”Kissanminttua ei ole. Olen tonkinut Unikkotassun kanssa jokaisen hiirenkolon. Sitä ei vain löydy. Meidän olisi tunkeuduttava kaksijalkalaan, mutta siellä on Särmä laumoineen”, Hämymieli selitti ja kuvitteli mielessään kaksijalkojen kissan, Särmän, joka johti villiä erakkolaumaa.
”Sitten te menette sinne”, Kuuraturkki vastasi ykskantaan. Hämymieli melkein voihkaisi. Sitten Kuuraturkki vain hyppäsi vanhaan, yksinäiseen tammeen ja suli oksien joukkoon. Hämymieli jäi paikoilleen seisomaan. Totta puhuen, hän olisi mieluummin jättänyt tiedon tulevasta viheryskästä sikseen ja jäänyt leiriin, Sadetuulen inhoavan katseen alle.

Vastaus:

31 silmua.

- Athene (31.12.2018)

Nimi: Untuva

28.12.2018 16:18
Yöklaani

Tummatähti ryömi ulos hämärästä pesästään ja näki heti ensimmäisenä edessään vaahteran vihreine lehtineen. Päällikön mieltä painoi monikin asia, mutta päällimmäisenä klaanin tulevaisuus. Kolli ei tiennyt, miten Yöklaani tulisi selviämään näin vähällä kissamäärällä. Tummanharmaan kollin kasvoilla loisti kuitenkin leveä hymy, sillä ketuista ei olisi pitkään aikaan riesaa klaanille. Tummatähti oli yhdessä Sinisilmän kanssa kunnostanut pesät taas entiseen loistoonsa. Päällikkö oli huolissaan Lovisydämen ja Sinisilmän väleistä, eikä olisi mielellään päästänyt kahta kissaa kahdestaan. Mutta kollin piti vain luottaa, että heidän välinsä parantuisivat tästä. Kyllä Tummatähti muisti, kuinka oli joskus oppilasaikoina puolustanut Lovisydäntä Sinisilmältä ja hänen kavereiltaan. Valkea turkki oli hankaloittanut naaraan elämää aina syntymästä asti. Tummatähti itse näki jokaisen kissan samanarvoisena, oli turkki tumma tai vaalea. Hän ei kuitenkaan voinut muiden ajatuksille mitään, vaikka päällikkö olikin.

"Huomenta, Tummatähti", Sinisilmä maukui heti astellessaan ulos pesästä auringon valoon. Kolli tyytyi nyökkäämään hymyillen naaraalle.
"Tarkistan rajan viherlehtipaikan suunnalta, siellä ei olla käyty pariin päivään. Mene sinä ja merkkaa raja suon läheltä, raportoi minulle heti, jos näet vilauksenkaan ketusta. Saalistetaan samalla jotain, tuoresaaliskasa on taas tyhjä", hän naukui varapäällikölleen ja räpytteli sinisiä silmiään.
"Tuoresaaliskasa ei tyhjenisi niin nopeasti, jos Lovisydän ei joka välissä kävisi nappaamassa isointa saalista!" Sinisilmä tuhahti ja mulkoili parantajan pesän suuntaan. Sieltä astui ulos valkea kolli meripihkaisissa silmissään pahoitteleva katse.
"En tiennyt, että se pullea orava oli varattuna sinulle", Lovisydän sanoi aidosti pahoillaan ja tassutti leirin uloskäyntiä kohti.
"Et tiennyt... kuka sinua uskoo", Sinisilmä mutisi. Tummatähti huokaisi syvään ja katsahti Lovisydämen suuntaan.
"Minne olet menossa?" päällikkö naukaisi kysyvästi ystävälleen, joka oli etääntynyt kamalasti kollin noustua päälliköksi. Jokainen päivä oli kiireinen ja aina oli jotakin tehtävää. Ei hänellä jäänyt niin paljon aikaa ystäville, kuin halusi.
"Käyn katsomassa, miten kissanminttu voi. Minulla on kaksi hyvää paikkaa, mutta en tiedä, mitä toiselle paikalle kuuluu", Lovisydän sanoi ja valkea hännänpää katosi piikkihernetunneliin. Sinisilmäkin oli tekemässä lähtöään, mutta kääntyi kolliin päin hetkeksi, kunnes lähti astelemaan uloskäyntiä kohti.

Tummatähti oli odottanut hetken, kunnes oli lähtenyt metsään. Nyt kolli suuntasi askeleensa kaksijalkojen viherlehtipaikan rajalle häntä puolella toiselle viuhtoen. Klaanin ollessa vielä täysilukuinen, kolli oli viettänyt hyvin harvoin aikaa metsässä. Hän rakasti kävelyä varjoisalla maaperällä ja juoksua kuusen oksien välissä. Lintujen huudot kantautuivat Sinisilmän merkkaaman rajan suunnalta vielä Tummatähden korviin, mistä kolli tiesi olevansa vielä puolessa välissä. Sinisilmä oli mitä ilmeisemmin päättänyt saalistaa ensin ja vasta sitten mennä rajalle hoitamaan tehtävänsä. Tummatähti päätti tehdä kaiken toisinpäin. Hän laittoi tassuihinsa lisää vauhtia ja nautti viherlehden ihanasta säästä.

Kuusipuut vaihtuivat hiljattain koivuihin ja muihin lehtipuihin, jotka taas päästivät auringon säteitä maahan saakka. Lehdet havisivat puissa tuulen tahtiin, joka myös heilutteli Tummatähden viiksiä ja pörrötti turkkia. Viileä tuulenvire sai kollin hymyilemään yhä leveämmin saapuessaan rajalle kaksijalkojen viherlehtipaikan tuntumaan. Tummatähti aloitti merkkaamisen polun reunaan. Hajujälki haisi vain vähän, eikä sitä olisi parin päivän päästä saattanut erottaa ollenkaan. Täällä rajaan sekoittui myös kotikisujen iljettävä haju. Kaikki sujui aivan normaalisti, kunnes kollin korviin kantautui kimeä piipitys läheisestä pensaasta. Hän syöksyi nopeasti ja varuillaan pensaan luokse ja työnsi päänsä sisään. Kollin silmät suurenivat hämmästyksestä. Pieni pentu!
"Mitä sinä täällä teet?" Tummatähti naukui lempeästi, mutta hänen äänestään kuulsi hämmennys. Musta naaraspentu kääntyi päällikön suuntaan ja räpytteli keltaisia silmiään. Tummatähti ajatteli, ettei pentu voinut olla kovin nuori, kun sen silmätkin olivat jo auki.
"Mitä sinä täällä teet?" naaraspentu kysyi ja kallisti päätänsä aavistuksen sivulle. "Emo jätti minut tähän. Hän sanoi, että jos yrittäisin hänen luokseen, minun kävisi huonosti. Emo kertoi, että minulle tehtäisiin jotain pahaa, jos joutuisin kaksijalkojen kynsiin. Emo synnytti minut metsässä ja toi tänne, kun olin tarpeeksi vanha selviämään yksin. Hän sanoi, että minun pitää lähteä omille teilleni, kun olen valmis. Ja kun kysyin milloin olen valmis, emo vain vastasi, että tietäisin sen itse. Hän sanoi myös, että ruokkisi minua siihen asti, kunnes lähtisin. Minusta ei ole kivaa kököttää aina tässä pensaassa. Sitä paitsi täällä ei edes mahdu leikkimään! Mahdutko sinä siellä ulkopuolella leikkimään? Yritäpä leikkiä täällä jotain. Ja kaiken lisäksi minulla on tylsää, eikä minulle ole kaveria. Voisitko sinä olla kaverini? Ole niin kiltti!"
Jos Tummatähti oli aikaisemmin hämmästynyt nähdessään pennun, niin nyt hän oli vieläkin hämmästyneempi. Kenties pennun emo oli tehnyt oikein, kaksijalathan olivat hyvin vaarallisia. Oli mahdotonta vastata kaikkeen, mutta päällikkö yritti parhaansa.
"Olen Tummatähti, Yöklaanin päällikkö -"
"Mikä on Yöklaani? Entä mikä on päällikkö? Onko se joku leikki? Saanko minäkin leikkiä sitä?" naaraspennun sanat keskeyttivät päällikön. Tummatähti ei pitänyt siitä, että hänet keskeytettiin, mutta mitäpä pennulle mahtoi. Naaras ei selvästikään ollut perillä mistään klaaniin liittyvästä.
"Tule mukaani, niin kerron", Tummatähti päätti viimein. Hänen olisi parasta ottaa pentu mukaan ja opettaa se klaanin tavoille. Parempi pennun oli Yöklaanissa, kuin täällä jossain pensaassa. Se vaatisi aikaa, mutta se saikin vaatia. Yöklaani tarvitsi uusia jäseniä kipeästi ja tässä olisi tilaisuus saada yksi.
"Joo! Minne mennään?" naaraspentu kysyi ja työntyi ulos pensaasta lehdet rapisten. Päällikkö lähti kulkemaan pennun edellä hiljaiseen tahtiin, jotta toinen pysyisi perässä. Tummatähdellä ei ollut laisinkaan kokemusta pennuista, mutta kyllä se jotenkin osasi niiden kanssa olla.

"Tassuihin sattuu! En jaksa enää!" pentu uikutti perässä. Tummatähti pysähtyi ja katsoi taakseen mustaan kissaan. Hetken mietittyään kolli päätti, että hänen olisi parasta kantaa pentu leiriin. Eihän pikkuinen jaksanut pitkää matkaa kävellä omin jaloin.
"Voin kantaa sinut, jos haluat", Tummatähti maukaisi.
"Joo!" pentu inahti innostuneena. Kolli kumartui ottamaan hellästi hampaillaan naaraan niskanahasta kiinni. Hän oli nähnyt joskus emojen kantavan pentujaan näin, joten sen täytyi olla oikea tapa. Tummatähti vain toivoi, ettei naaraaseen sattuisi tämän matkan aikana. Kissa oli vielä niin pieni ja kokematon, eikä se tiennyt paljoakaan elämästä.

"Minä ihmettelin jo, että onko kettu pistänyt sinut suihinsa -"
"Mitä sinä kannat?"
"Mikä tuo on?"
Sinisilmä ja Lovisydän esittivät kysymyksiä toisensa perään, eikä siitä näyttänyt tulevan loppua. Tummatähti kohotti häntäänsä ja käveli lähemmäs kahta kissaa. Pentu näki ensimmäistä kertaa elämässään leirin. Naaras katseli keltaiset silmät sädehtien ympärilleen. Taisi olla enemmän mieleen, kuin pensas. Kolli laski kissan alas.
"Löysin hänet kaksijalkojen viherlehtipaikan läheltä eräästä pensaasta. Hänen emonsa oli jättänyt hänet sinne", Tummatähti tiivisti tapahtumat ja sen, mikä oli naaraspennulta kuullut.
"Onko sinulla nimeä?" Sinisilmä kysyi katsoen pentua. Naaras pudisteli päätän ja katsoi surullisena maahan.
"Emoni kyllä sanoi jotain toivosta", pentu muisteli. "Onko Toivo nimeni?"
"Se olkoon nimesi. Tervetuloa klaaniin, Toivopentu", Tummatähti naukui ja silitti hännällään naaraan selkää. "Saat nukkua pentutarhassa Sinisilmän kanssa aluksi. Parin yön jälkeen selviät varmasti yksinkin."

Tummatähti istuskeli pesänsä edustalla häntä etutassujen päälle kiepautettuna. Kollin sininen katse oli suunnattuna Sinisilmään ja Toivopentuun, jotka pelasivat sammalpallolla pentutarhan edessä. Sinisilmä oli kuin luotu vahtimaan pentua. Mutta kyllä Toivopentu pärjäisi sitten myöhemmin itsekin. Varapäällikkö opettaisi näin aluksi pennulle sitä sun tätä klaanista ja joko hän tai Sinisilmä jatkaisi siitä. Tummatähti ei vielä tiennyt kumpi heistä olisi hänelle parempi mestari. Päälliköllä oli paljon tietoa ja kokemusta klaanista, mutta oli sitä Sinisilmälläkin. Ja naaras näytti tulevan Toivopennun kanssa hyvin toimeen. Kolli sulki ajatukset pois mielestään ja sujahti pesäänsä.

Vastaus:

Ihana tarina! Hyvin selitetty uusi pentu. Koen tämän vähän sekavana, koska edellisessä tarinassa esiintyi myös Toivopentu, mutta eiköhän tästä selvitä. :'D Toivopentu kuulostaa innokkaalta uudelta klaanilaiselta, jään tulevaisuutta odottamaan innolla!

Tarina oli siisti, sekä kirjoitusvirheetön. Toivoisin, että ottaisit kirjoittaessasi ikään kuin enempi riskejä. Haluaisin kuulla yksityiskohtia kaikkialta, mutta siltikään ei liian tylsästi. Tarina ei ollut tylsää luettavaa, mutta se eteni mielestäni hiukan nopeasti. Vaikea selittää, mutta yritäppä vaikka pysähtyä jokaiseen hetkeen enemmän.

Hieno tarina tuo Yöklaanille 22 silmua lisää!

- Athene (31.12.2018)

Nimi: Zinna

28.12.2018 15:53
Savuklaani

Tuhkatähti heilauttaa häntäänsä turhautuneena. Hänen edessään lojuu kasa oksia. Sikin sokin hänen ympärillään on lehtiä ja sammalpalloja.
”Miten ihmeessä nämä pesät alun perin rakennettiin?” naaras puhisee itsekseen hypäten kauemmas oksien uhkaavasta pinosta. Hänellä ei ole mitään hajua, miten Roihutuuli on onnistunut kunnostamaan soturien pesän yksin. Hän itse ei tuntunut lainkaan tajuavan, miten homma tulisi hoitaa. Ja kai he ovat oppilaina joutuneet pesiä vahvistamaan? Miksi Tuhkatähti ei sitten onnistu lainkaan muistamaan, miten se tehdään? Onko hänen oppilasajoistaan tosiaan niin pitkä aika?

”Me taidamme olla tulossa vanhoiksi, vai mitä?” musta naaras huokaisee. Leirin suuaukolta häntä lähestyvä vaaleampi naaras pudottaa vetämänsä oksan maahan ja katsoo parasta ystäväänsä viikset värähdellen.
”Mistäs nyt tuulee?” Sadelehti kysäisee, istuen päällikkönsä vierelle. Tuhkatähti osoittaa oksakasaa hännällään.
”Minulla ei ole mitään hajua, mitä tuon kanssa pitäisi tehdä.”
Sadelehti nyökkää. ”Ei minullakaan.”
Tuhkatähti pompahtaa pystyyn. ”Mitä? Minä kuvittelin, että sentään sinä muistaisit!”
Sadelehden viikset värähtelevät taas, ja huvittuneena hän naukaisee: ”Ehkä me molemmat tosiaan olemme tulossa vanhoiksi.”

Tuhkatähti heilauttaa häntäänsä turhautuneena, ja istahtaa takaisin maahan.
”Hyvä on, me taidamme tarvita Roihutuulta. Tämän täytyy olla erittäin rankkaa hänelle…”
Sadelehti päästää myöntyvän naukaisun. ”Hän oli juuri saanut oppilaan, ja oli viimeinkin ottamassa kunnolla kontaktia muun klaanin kanssa, mutta nyt…”
Tuhkatähti räpäyttää silmiään harmaalle naaraalle. ”Minä mietin kyllä ihan sitä työmäärää, jonka hän joutuu hoitamaan. Mutta totta tuokin.”
Sadelehti kehrää huvittuneena, ja vilkaisee taivaalle, jossa aurinko on kipuamassa huippuaan kohti.
”No, me emme selvästikään voi tehdä täällä mitään”, toteaa parantaja. ”Käy sinä tarkastamassa rajat niin minä tarkistan vielä yrttivarastoni.”
”Aina välillä täällä joutuu miettimään, kuka se päällikkö onkaan”, Tuhkatähti naukaisee huvittuneena nousten ylös venyttelemään hetkeksi. Sadelehti vilkaisee ystäväänsä pilke silmäkulmassaan.
”Näin kolmen kissan kesken on hyvä tehdä yhteistyötä.”
”Aina on hyvä tehdä yhteistyötä”, Tuhkatähti tarkentaa, ja suuntaa jo leirin suuaukkoa kohti.
”Totta”, Sadelehti nyökkää ja kääntää selkänsä toiselle naaraalle, voidakseen sukeltaa omaan pesäänsä leirin laidalla.

Pienikokoisen parantajan on helppo työntyä luolaan sen hyvin kapeasta suuaukosta, mutta jälleen kerran käväisee hänen mielessään nopea ajatus siitä, että pesän vaihtaminen voisi olla tarpeen. Tai ehkä… Päästyään sisälle Sadelehti kääntyy vilkaisemaan kapeaa halkeamaa. Se levenee hiukan alapäässään, joten hän on todennut, että helpoin tapa päästä sisään on kumartua hiukan. Ehkä maata voisi taas pyrkiä kaivamaan halkeaman alaosasta pois? Naaras tietää, että niin on tehty aiemminkin, mutta ehkä nyt olisi korkea aika yrittää uudelleen. On vain tyhmää, että isommat kissat eivät voi toimia klaanin parantajina vain sen takia, etteivät he mahdu parantajan pesään. Sadelehti puistelee päätään ja kääntyy hämärän pesänsä puoleen. Sen yhdellä laidalla olevassa syvennyksessä on hänen oma makuupaikkansa, ja sen vierellä on pienempi syvennys parantajaoppilasta varten. Sellaista hänellä ei ole ollut ikinä, ja tuskin tulee olemaankaan vielä hetkeen. Pieni surun aalto iskee naaraan kimppuun, ja hän kääntää katseensa yrttivarastoihin. Maahan kaivetut kolot ja kallion halkeamat luovat loistavia paikkoja säilyttää yrttejä ja muita tarvikkeita, joita parantajana saattaa tarvita. Nyt nämä varastot kuitenkin ammottavat tyhjyyttään. Hän on käyttänyt kaiken yrittäessään turhaan pelastaa klaaninsa sitä odottavalta tuholta. Sateen myötä laskeutuu usva metsän ylle. Miksei hän ollut kuunnellut Tähtiklaania… Jälkeensä se jättää vain tulta ja tuhkaa.

Leirin ulkopuolelle päässyt Tuhkatähti ei ensin edes mieti suuntaa, johon lähtee, vaan antaa vaistonsa johdattaa häntä eteenpäin. Hänen ajatuksensa kiertelevät hetken ajan leirin uudelleenrakentamisessa – klaanin uudelleenrakentamisessa – mutta pian hän työntää nuo synkät ajatukset pois. Niitä hän kerkeäisi pohtia myöhemmin: nyt hänen tulee keskittyä metsästämiseen, jos hän jotakin aikoo kiinni saada. Nenänsä tuulta vasten kohottaen pysähtyy naaras viimein vilkaisemaan, minne hän onkaan saapunut. Nopeasti hän tunnistaa metsäalueen olevan lähellä lampea. Metsän hämärässä käy hyvin pieni tuulenvire, joka kantaa mukanaan hiirentuoksua. Häntä kerran värähtäen laskeutuu naaras nopeasti matalammaksi, ja lähtee jäljittämään tuoksua.

Tuoksu johdattaa Tuhkatähden piikkihernepensaaseen pienen aukeaman laidalle. Sen yllä puut harvenevat, ja aurinko pääsee luomaan säteensä täydellisesti puiden väliin. Samaisen paikan on sattunut hiiri valitsemaan olinpaikakseen. Pensaaseen kyyristyen seuraa Tuhkatähti hetken hiiren liikkeitä, ja kun hän on varma, ettei se heti pääse mihinkään pakoon, loikkaa naaras liikkeelle kynnet ojossa. Hiiri vinkaisee kerran, mutta ei kerkeä edes liikkeelle, kun se jo jää Tuhkatähden kynsien alle. Nopeasti naaras puraisee hiiren niskan poikki ja kiittää Tähtiklaania sen hengestä – liittäen mukaan myös äänettömän kiitoksen siitä, että nyt oli sentään viherlehti, ja riistaa oli reilusti. Jos tämä tragedia olisi sattunut lehtikadon aikaan… Väristys saa Tuhkatähden karvat nousemaan pystyyn, ja pikaisesti hän poimii hiiren maasta. Hän ottaa suunnakseen hyvän maamerkin – suuremman kiven metsän keskellä – jonka juureen oli saalista piilotettu jo monen kuun ajan. Sen juurelle päästyään noudattaa naaras klaanin vanhoja tapoja, kaivaen pehmeää maata hiukan, ja peitellen hiiren mullan alle, kääntyen sitten takaisin metsän puoleen.
”Tarvitsen vielä pari lisää”, päällikkö naukaisee, ja aloittaa seuraavan saaliinsa jäljittämisen.

Samaan aikaan, kun Tuhkatähti vasta miettii saalistuksen aloittamista, on Roihutuuli päässyt rajojen tarkistuskierroksellaan Kaksijalkalaa reunustavan niityn luokse. Hänen on pakko pysähtyä sen laidalle, ja jäädä vain tuijottamaan kaksijalkojen ja erakkojen meluisaa pesää viha sisällään loimuten. Aina välillä sen suunnalta kantautuu outoja ääniä, jotka ovat oppilasaikoina saaneet hänet säpsähtelemään kauemmas. Nyt on hän jo kerennyt niihin tottua. Täysin Roihutuulen huomaamatta ovat hänen kyntensä työntyneet esiin, pureutuen maahan hänen allaan. Niskakarvat pystyssä hän miltei sähisee paikalle, joka on ajanut heidän klaaninsa tuhoon. Jos hänellä vain olisi voimia sellaiseen tekoon, pyyhkisi hän koko tuon paikan pois!

Korvissaan kuohuvan veren takia ei Roihutuuli miltei kuule heikkoa naukaisua. Miltei. Ääni saa kollin säpsähtämään ja rauhoittumaan heti. Ääni on aivan liian pieni ja hento kuuluakseen millekään muulle, kuin pennulle. Ja sen hätäinen sävy kertoi jonkun olevan vialla. Korvat hörössä nousee Roihutuuli pystyyn, astuen niitylle ja ulos Savuklaanin reviiriltä. Hyvin hitaasti eteenpäin tassutellen pyörii kollin pää puolelta toiselle hänen etsiessään äänen lähdettä. Jos se tosiaan on pentu, ja jos se tosiaan kaipasi apua… Naukaisu kuuluu uudestaan. Tällä kertaa kahdesti, hyvin nopeasti peräkkäin. Nämä äänet auttavat Savuklaanin varapäällikön oikeaan suuntaan, ja nyt jo hiukan kiirehtien loikkii kolli muutamat ketunmitat äänen lähteelle.

Hyvin hämmentyneeksi itsensä tunteva Roihutuuli löytää edestään harmaanruskean, sileäpintaisen… kiven? Kiven, jonka sisältä kuuluu pennun nau’untaa. Pari kertaa kiven kierrettyään toteaa Roihutuuli, ettei sillä ole hirvittävän paljon kokoa. Sillä on korkeutta ehkä hänen silmiensä tasalle, ja neliönmallisen kiven kumpikin sivu on kutakuinkin hänen ruumiinsa mittainen – ilman häntää. Mutta hyvin erikoinen kivi se tosiaan on. Hetken kummastelun jälkeen nousee Roihutuuli takakäpälilleen, laskien etukäpälänsä kiven ylle. Sen sisältä kuuluu nyt hyvin hätäistä vikinää. Nyt Roihutuuli on varma, että kiven sisällä ei ole vain yksi pentu, vaan kaksi. Sen verran ääntä saa kivi aikaan. Mutta miten kaksi pentua olivat päätyneet kiven sisään? Ei hän ikinä ennen ollut sellaisesta kuullut!

Roihutuuli päättää kokeilla kiven päälle nousemista. Se toimiikin hetken – ja sitten kolli menettää jalansijansa, ja tajuaa putoavansa hyvin lyhyen hetken. Kaksi hyvin äkäistä vinkaisua saa hänet pomppaamaan ylöspäin ja pois kiven luota. Kun kolli pääsee katsomaan takaisin kiven suuntaan, on sen yläpuolelle nyt ilmestynyt reikä, joka paljastaa kaksi pikimustaa pentua sen sisällä. Kaksikko tuijottaa Roihutuulta äkäisenä, kun taas Roihutuuli tuntee itsensä edelleen vain hämmentyneeksi.
”Tuota, hei”, kolli päättää tervehtiä kaksikkoa. Toisella kahdesta naaraasta on vihreät silmät, toisella samanlaiset meripihkasilmät, kuten kollilla itsellään. Kaksikko näyttää juuri ja juuri tarpeeksi vanhalta elämään ilman emonsa maitoa, mutta aivan liian nuorilta olemaan tällä tavalla yksin. ”Missä teidän emonne on?”

Kaksi mustaa pikkunaarasta vilkaisee toisiaan.
”Emo?” vihreäsilmäinen suhisee ilmeiselle siskolleen, joka läimäyttää tätä päälaelle.
”Se tarkoittaa Hurmaa, tyhmä”, kultasilmäinen murahtaa, ja kääntyy katsomaan Roihutuulta. ”Poissa. Kuka sinä olet?”
Hämmennyksen viimeinkin jättäessä Roihutuulen rauhaan uskaltaa kolli istahtaa hetkeksi maahan kaksikkoa tutkimaan. ”Nimeni on Roihutuuli. Olen Savuklaanin varapäällikkö.”
”Savuklaani? Varapäällikkö?” vihreäsilmäinen mutisee. ”Sisko, mistä se puhuu?”
”Ei mitään hajua”, kuiskaa kultasilmäinen, ja kääntyy sitten taas puhumaan Roihutuulelle, joka yrittää parhaansa mukaan esittää, ettei kuulisi kaksikon keskustelua. ”Aivan. Tiedätkö sinä, mistä me löydämme ruokaa?”
”Tuota…” kolli mutisee taakseen vilkaisten. ”Meillä on kyllä ruokaa leirissä… Mutta mistä te oikein tulette? Eikö teillä ole kotia?”
”Ei”, kultasilmäinen ilmoittaa reippaasti, ja hyppää pois kiven sisältä. Tämän vihreäsilmäinen sisko seuraa tätä hiukan kömpelömmin. ”Sinä voit siis näyttää meille tämän… leirin ja klaanin. Onhan teillä pehmeät nukkumapaikat?”
Kultasilmäinen naaras ohittaa Roihutuulen nopeasti, lähtien marssimaan metsää kohti. ”Sinä olet metsäkissa, vai mitä? Hurma sanoi, että teitä pitäisi välttää. Sisko, ala tulla. Tämä herra tässä lupasi meille ruokaa. Roihutuuli? Minkälainen nimi se oikein on? Hurma sanoi, että te hyökkäätte kaikkien tunkeilijoiden kimppuun, onko se totta?”

Roihutuuli jää hyvin pitkäksi hetkeksi istumaan paikalleen, tuijottaen vain metsää kohti marssivan pennun perään. Pikimusta naaras vain jatkaa ja jatkaa puhettaan, eikä Roihutuuli enää laisinkaan pysy kaikkien tämän aiheiden perässä. Onneksi naaras ei tunnu odottavankaan vastausta…
”Roihutuuli, onko metsässä paljonkin kissoja?” kysyy utelias ääni hänen viereltään, ja kollin katse palaa toiseen naaraaseen, joka on pysähtynyt hänen vierelleen. Roihutuuli huokaisee noustessaan pystyyn.
”Ei tällä hetkellä. Onkos teillä nimiä?” kolli kysyy heidän saavuttaessaan metsän laidalle pysähtyneen kultasilmäisen kissan.
”Emme me ole tarvinneet sellaisia!” ilmoittaa kultasilmäinen, kun tämän sisko vain pudistaa päätään. Roihutuuli nyökkää lyhyesti ryhtyessään jo miettimään, miten hän oikein esittelisi kaksikon Sadelehdelle ja Tuhkatähdelle. Vaikka klaanilla onkin pula jäsenistä, voisiko kahta pentua ottaa mukaan? Pennuista on vain haittaa, ja ilmeisesti kotikisun juuret omaava kaksikko tuskin tulee ikinä ymmärtämään metsän tapoja ja sitä tragediaa, joka heitä on vasta hetki sitten koetellut.

”Oikeastiko te asutte täällä?” kultasilmä huudahtaa jossain välissä, ja Roihutuuli voi vain katsoa tätä huvittuneena.
”Sinä puhut paljon”, kolli huomauttaa, ja naaras vain vilkaisee häntä.
”Ja sinä et puhu tarpeeksi! Miten kukaan voi tietää, mitä ajattelet, jos et ikinä sano mitään? Tyhmä”, naaras puhisee ja loikkii taas Roihutuulen ja vihreäsilmäisen siskonsa edelle. Roihutuulen viikset värähtävät huvittuneena. Naaras muistutti häntä… Roihutuuli pysähtyy niille sijoilleen.
”Roihutuuli?” vihreäsilmäinen naaras naukaisee. Hitaasti kolli kääntää katseensa tähän, ja ravistelee turkkiaan.
”Ei mitään, ei mitään”, varapäällikkö huokaisee. ”Olemme kohta leirissä. Pääsette tapaamaan klaanimme muita kissoja.”

”Mikä se klaani on?” vihreäsilmäinen kysyy, kun Roihutuuli voi jo erottaa leirin piikkihernepensaat ja kaatuneen tammen.
”Klaani?” Roihutuuli toistaa mietteliäänä. ”Se on joukko kissoja, jotka elävät yhdessä ja tottelevat samoja sääntöjä. He uskovat samoihin asioihin ja tottelevat samaa päällikköä. Päällikkö on klaanin johtaja.”
Vihreäsilmäinen kissa nyökyttelee mietteliäänä. Kultasilmäinen naaras on taas pysähtynyt odottamaan heitä, ja antaa Roihutuulen helpotukseksi kollin johdattaa itsensä ja siskonsa sisään leirin suuaukosta. Aukiolla ei näy ketään muuta, ja kultasilmä innostuu heti juoksemaan sen ympäri.
”Vau! Tämä on oikeastaan ihan hieno paikka!” naaras hihkaisee hypäten Suurvaahteran ylle. Roihutuuli päästää vinkaisua muistuttavan äännähdyksen.
”Tule alas sieltä! Se paikka on tarkoitettu päällikölle!”
Kultasilmä katsoo hetken kollia hämmentyneenä, mutta katsoo parhaaksi totella, ja hyppää alas suuren juuren yltä. Roihutuuli huokaisee helpottuneena.

”Mitä… Roihutuuli, mitä täällä tapahtuu?” naukaisee erittäin järkyttynyt Sadelehti. Naaras oli ollut kaikessa rauhassa tutkimassa yrttivarastojana pesässä, kun leirin valtasi selvästikin lauma pentuja. Harmaa naaras kääntää siis katseensa Roihutuuleen, joka heilauttaa häntäänsä vaivaantuneena. Kolli ei kerkeä edes miettimään vastaustaan, kun naaraskaksikon villimpi tapaus ryntää parantajan luo, ja ryhtyy pommittamaan tätä kysymyksillä:
”Vau! Sinäkin olet siis metsäkissa? Mikä sinun nimesi on? Onko teitä enemmänkin? Ja mistä sinä oikein ilmestyit? Tuosta pienestä kolosta? Mitä siellä on?”
Sadelehti räpyttelee hetken silmiään pikkuiselle naaraalle ja tämän siskolle, joka kipittää myös paikalle. Musta kaksikko istuu Sadelehden eteen, jonka piirteet sulavat lempeyteen hetkessä.
”Kyllä, minä olen Savuklaanin parantaja Sadelehti. Tulin pesästäni, joka sijaitsee tuolla kallion kolossa. Se on minun oma nukkumapaikkani.”

Kaksi pientä naarasta tuijottaa suurempaa suut auki ja silmät tuikkien.
”Siistiä!” hihkaisee kultasilmä. Vihreäsilmäinen sen sijaan avaa suunsa hiukan rauhallisemmin Sadelehdelle osoitettuun lauseeseen:
”Roihutuuli sanoi, että teillä on ruokaa. Minulla on nälkä.”
Sadelehden viikset värähtävät, ja hän aukaisee suunsa vastaukseen, mutta leirin suulta kuuluva Tuhkatähden naukaisu keskeyttää hänet:
”Sittenhän minä tulin juuri oikeaan aikaan. Sain oikein hyvän saaliin, joten tästä riittää varmasti teillekin.”
Kaikki neljä kissaa kääntyvät katsomaan mustaa naarasta, joka tassuttelee leirin keskelle, laskien kolme hiirtä ja oravan maahan.

”Joten, ketäs te oikein olette?” Tuhkatähti kääntyy pentujen puoleen. Kumpikaan pennuista ei kuitenkaan edes mieti vastaamista, vaan suuntaa haistelemaan Tuhkatähden tuomaa tuoresaalista.
”Mitä tämä on?” naukaisee kultasilmä.
”Tuoksuu oudolta!” vinkaisee vihersilmä. Kaksikon pieni tutkiminen saa kaikki kolme vanhempaa kissaa katselemaan heitä viikset värähdellen.
”Tämä tässä”, Tuhkatähti laskee käpälänsä hiiren ylle, ”on hiiri. Se on hyvin tavallinen riistaeläin täällä metsässä. Tämä isompi sen sijaan on orava. Ne ovat hiukan harvinaisempia, mutta aivan yhtä hyviä. Haluaisitteko maistella sitä?”
Kaksikko nyökyttelee innokkaasti, ja Tuhkatähti tökkii oravan kaksikkoa kohti. ”Antaa mennä vain. Uskoisin, että pystytte repimään siitä palasia hampaillanne itsekin. Olettehan jo melko isoja pentuja, vai mitä?”
”Totta!” kultasilmä hihkaisee, ja hyökkää oravan kimppuun. Tämän sisar seuraa hiukan hitaammin, mutta pian kumpikin on aterioimassa tyytyväisen näköisenä.

Kun kaksikko asettuu ruokailemaan, kääntyy Tuhkatähti Roihutuulen puoleen.
”Tosiaan, mistä he oikein ilmestyivät?” päällikkö naukaisee, ja Roihutuuli kertoo vastauksena lyhyen version heidän tapaamisestaan. ”Kotikisuja siis… Eikä laisinkaan nimiä?”
”Ei!” hihkaisee kultasilmä iloisena suupalojensa lomassa.
”Onko teillä perhettä kaksijalkojen luona?” Tuhkatähti kysyy vielä, ja saa jälleen hihkaistun kieltävän vastauksen. ”Haluaisitteko sitten jäädä asumaan meidän kanssamme? Teistä tulisi Savuklaanin kissoja, ja aikanaan tekin oppisitte elämään metsän tavoin.”
Kaksi mustaa pentua vilkaisee toisiaan, ja kääntää sitten katseensa isompaan mustaan naaraaseen.
”Kyllä!” ilmoittaa kultasilmä hiukan normaalia olemustaan vakavammin. Myös vihreäsilmäinen nyökkää, ja naukaisee:
”Täällä on varmasti parempi, kuin Hurman luona.”
Tuhkatähti katsoo nyt kaksikkoa melko vakavasti, ja esittää vielä yhden kysymyksen: ”Oletteko varmoja? Jos suostutte klaanielämään, se tarkoittaa, että teidän tulee noudattaa meidän sääntöjämme. Ette voi enää ikinä palata Kaksijalkalaan.”
”Me saatamme olla pentuja, mutta ymmärrämme kyllä sen verran. Olen varma, että tämä on meille parempi paikka. Lupaan, ettemme enää palaa Kaksijalkalaan. Lupaan, että opettelemme sääntönne”, kultasilmäinen ilmoittaa silmissään älykkyyttä, joka hätkähdyttää Tuhkatähden. Siskonsa nyökytellessä tukena, jatkaa kultasilmäinen virne kasvoilleen palaten: ”Ja tämä ruoka on paljon parempaa, kuin Hurman luona!”

”Se on sitten päätetty”, Tuhkatähti hymähtää viikset värähtäen, ja vilkaisee Roihutuulta ja Sadelehteä. ”Mutta yksi asia tulee hoitaa ennen, kuin teistä voi tulla täysivaltaisia Savuklaanin jäseniä.”
”Mikä?” vihersilmä kysyy huolestuneena, ja Tuhkatähti laskee lempeän katseensa tähän.
”Nimet”, päällikkö ilmoittaa. ”Syödään ensin, ja sitten annan teille uudet nimenne.”
”Nimet…” kultasilmä henkäisee. ”Hei! Mikä sinun nimesi on?”
Musta naaras naurahtaa. ”Ai, missä minun tapani ovat? Minä olen Savuklaanin päällikkö, Tuhkatähti.”
”Eli johtaja!” naukaisee vihersilmä. ”Roihutuuli sanoi niin!”
”Aivan”, Tuhkatähden viikset värähtävät jälleen kerran. ”Syökäähän se orava nyt loppuun. Ja teillekin on hiiret, Sadelehti, Roihutuuli.”
Kolme vanhempaa kissaa poimii hiiret maasta, ja hetkeksi leirin täyttävät vain syömisen äänet.

Kun ateriointi on hoidettu, loikkaa Tuhkatähti Suurvaahteran juurelle, ja naukaisee ensimmäistä kertaa moneen auringonkiertoon tutun kokoontumiskutsun – jolle ei välttämättä ollut tarvetta, olivathan kaikki jo aukiolla, mutta osa naaraasta kaipasi rutiinia ja osa vain halusi esitellä kutsun klaanin uusille jäsenille: ”Saapukoon jokainen oman riistansa nappaamaan kykenevä Suurvaahteralle klaanikokoukseen!”
Kaksi pentua tuijottaa silmät pyöreinä, kun Sadelehti ja Roihutuuli tuuppivat heidät lähemmäs Tuhkatähden juurta.
”Vaikka Savuklaani on kokenut kovia, koittaa aina uusi aamu. Aurinko tuo mukanaan uutta toivoa, ja nyt onkin tullut aika nimetä meidän uudet jäsenemme. Astukaa eteenpäin.”
Kaksi mustaa naarasta vilkaisee toisiaan, ja Sadelehti töytäisee kaksikon lempeästi hiukan eteenpäin. Tuhkatähden turkkia kutittelee pieni jännitys: ei hän ollut ikinä nimennyt uusia jäseniä tällä tavalla, varsinkaan pentuja. Miten hänen pitäisi toimia? Vaistojaan noudattaen loikkaa päällikkö alas juurelta, ja pysähtyy ensin vihreäsilmäisen oppilaan eteen.
”Savuklaanin ensimmäisenä uutena jäsenenä saat vastuullesi suuren taakan. Myös pentujen tulee tuoda oma kortensa kekoon. Sinä kuvastat uutta toivoamme, joten olkoon sinun nimesi Toivopentu.”
Tuhkatähti painaa kuononsa pienen kissan otsalle. Toivopentu räpyttelee silmiään erittäin hämmentyneenä, mutta tuntee ilon kuplivan sisällään.

Seuraavana Tuhkatähti kääntyy kultasilmäisen naaraan puoleen, joka odottaa paikoillaan rauhallisena. Häntä on kiedottu tassujen ympärille, ja pentu näyttää miltei siltä, kuin olisi jo kokenut kaiken tämän aiemmin. Tuhkatähti hymähtää ajatuksilleen, ja pysähtyy pennun eteen.
”Siskosi tavoin kuvastat sinä meidän toivoamme ja niitä auringonsäteitä, jotka ohjaavat meitä eteenpäin tässä elämässä – ja toisissa. Olkoon sinun uusi nimesi Aurinkopentu.”
Tuhkatähti painaa kuononsa pennun otsalle, ja Aurinkopentu sulkee silmänsä, nauttien hetken kehoaan kihelmöivästä tunteesta. Tuhkatähti oli valinnut täydelliset sanat, tuumii Aurinkopentu itsekseen.

Vastaus:

Kuinka suloinen tarina! Aurinkopentu ja Toivopentu tuovat klaaniin uutta kiinnostusta! Odotan innolla lisää!


Olet hienosti parantanut sitä mikälie aikamuotojuttua, huomasin vain yhden virheen. "jonka juureen oli saalista piilotettu jo monen kuun ajan". Huomaat varmaan itsekin virheen, mutta muuten tarina oli mielestäni erittäin siisti! Alkuun häiritsi vähän tuo, kun Tuhkatähdestä vaihdettiin Sadelehteen ja niin edelleen, mutta lopulta tajusin, että jos alkutarina olisi kertonut vain yhdestä kissasta, olisin varmaan nukahtanut paikoilleen. :D

Savuklaanin pottiin kertyy tämän tarinan myötä 35 silmua! Lisään silmut nyt.

- Athene (31.12.2018)

Nimi: Tunturisusi

27.12.2018 22:26
Tuiskuklaani

Tuiskuklaani tulee heräämään uudestaan eloon – ja hiiren papanat! Oli kulunut jo kolme päivää, eikä mitään ollut tapahtunut. Routakäpälä ei ollut löytänyt riistaa Pilvitähdelle nappaamansa jäniksen jälkeen, eikä hänen vatsansa ollut lopettanut kurisemista.
”Anna hiirenkorvalle aikaa”, Härmälehti oli sanonut aamulla, kun Routakäpälä oli valittanut tälle(naaraan oli hankala pitää suutaan kiinni ärtyneenä).
”Ja anna Kuikkatassulle aikaa”, parantaja oli jatkanut nähdessään, kuinka Routakäpälä oli mulkoillut oppilasta(sitäkin naaraan oli hankala peittää).
”Ja itsellesi myös, sinusta tulee vielä erinomainen päällikkö.” (oikeastaan, naaraan oli mahdoton peittää mitään – ainakaan Härmälehdeltä)
”Vai että aikaa”, Routakäpälä jupisi ja potki lunta. ”Pystyykö mikään aika maailmassa enää kokoamaan tästä klaanista kunnollista…”
Itärajaa ei oltu kierretty kahteen Auringon kiertoon ja pohjoisraja oli jäänyt sitäkin vähemmälle huomiolle. Routakäpälä oli järjestänyt partioita – eli itse raahautunut paikalle – kaksijalkalan puoleiselle rajalle siltä varalta, että joku klaanista lähtenyt olisi yrittänyt reviirille, mutta ei ketään ollut näkynyt. Tuskinpa he edes tiesivät hiirenkorvasta. Ei Routakäpäläkään tietäisi, jos ei olisi nähnyt silmua ja oikeastaan, hän ei ollut varma uskoiko koko vuodenajan vaihtuneen, vaikka olikin nähnyt vihreän lehdenalun omin silmin. Mitä hän ei nähnyt olivat lumihankien kutistuminen, valoisan ajan piteneminen ja tuoresaalis. Ei olisi kunnon hiirenkorva, ennen kuin hänen vatsansa olisi taas täynnä ja kuka tiesi, vaikka sellaista ei koskaan enää tulisikaan. Ehkä lehtikato oli viimein päättänyt asettua maahan pysyäkseen. Routakäpälä muisti vanhan tarinan, jonka Unikkotuuli oli kertonut hänelle, kun hän oli ollut vasta pieni pentu ja Tuiskuklaani oli yhä ollut klaani, josta sai olla ylpeä.
”Maailmaa hallitsee neljä suurta henkikissaa”, vanhus oli kertonut. ”Heidän nimensä ovat Laulu, Lehti, Ruska ja Pakkanen. He kuljettavat tassuissaan Aurinkoa ja Kuuta, Valoa ja Pimeyttä, Elämää ja Kuolemaa. Suuret henkikissat päättävät, kenen on aika syntyä ja kenen kuolla, sen takia jokaisen tulee olla heidän kanssaan hyvissä väleissä.”
”Tarkoitatko sinä, ettet usko Tähtiklaaniin?” Nuppupentu – Routakäpälää kaksi kuuta vanhempi naaras – oli kysynyt hämmästyneenä.
”Emo sanoo, että sinä tulit klaaniin muualta”, Huurrepentu – Nuppupennun veli – jatkoi. Kolli oli aina niin tietäväinen, mikä oli myöhemmin ärsyttänyt Routakäpälää, mutta pentuna hän oli vielä kuunnellut vanhempaa kollia ihailevasti.
”Se on totta”, Unikkotuuli vastasi lempeästi. Kipakampi kissa olisi saattanut suuttua pentujen epäkohteliaasta vihjailusta, mutta vanha naaras oli aina ollut lempeä ja rauhallinen. Olihan tämäkin ollut aikanaan monen pennun emo. Routakäpälä ei halunnut muistella Unikkotuulen pentuja, koska kissat olivat joko kuolleet tai lähteneet – paitsi Härmälehti. Tämä oli yhä klaanissa muistuttamassa emostaan, joka oli kadonnut Pakkassydämen mukana vuorille. Oli surullista ajatella, että parantajan kuollessa Unikkotuulen sukuhaara (ainakin suora sellainen) katoaisi klaanista. Mutta nyt Routakäpälä alkoi eksyä ajatuksiinsa.
”Se on totta”, Unikkotuuli oli vastannut ja jatkanut: ”Minun emoni opetti minulle suurista henkikissoista ja vaikka liityin klaaniin, en ole silti hylännyt ajatusta heistä. Suuret henkikissat-”
”Mutta Härmätassuhan on parantajaoppilas?” Huurrepentu keskeytti vanhuksen. ”Eikai hänestä voi tulla parantajaa, jos hän ei usko Tähtiklaaniin?”
”Sinä olet terävä pentu, sinusta tulee vielä jotain hienoa.” Unikkotuuli sipaisi Huurrepennun päälakea ylpeänä hännällään. ”Mutta Härmätassu ei jaa minun uskoani”, vanhus jatkoi. ”Pentuni ovat täysiverisiä Tuiskuklaanin jäseniä.”
Huurrepentu oli avaamassa suutaan taas uuteen kysymykseen, kun Unikkotuuli pisti väliin(ilmeisesti naaraankin kärsivällisyydellä oli rajansa): ”Haluatteko kuulla tarinan vai ette?”
Huurrepentu sulki hiukan vastahakoisesti suunsa ja vanha naaras sai kertoa tarinansa loppuun:
”Laulu, Lehti, Ruska ja Pakkanen hallitsevat vuodenaikoja. Laulu on hiirenkorvan henkikissa, Lehti viherlehden, Ruska lehtisateen ja Pakkanen lehtikadon. Kunakin vuodenaikana kuuluu uhrata oikealle henkikissalle ja jos uhraa toisin, esimerkiksi Ruskan aikana Pakkaselle, Pakkanen saa uhrauksesta voimaa ja kukistaa Ruskan ennen aikaansa. Joskus emolla oli tapana kovan lehtikadon aikana uhrata Laululle siinä toivossa, että tämä toisi hiirenkorvan aikaisemmin, mutta se ei koskaan auttanut. Kaikki muut olivat suostuteltavissa, paitsi Pakkanen. Hän on kaikista henkikissoista itsekkäin ja jääräpäisin. Laulu, Lehti ja Ruska ovat ystäviä, mutta Pakkanen on erakko. Vielä pahempaa, hän haluaisi olla ryhmän johtaja ja parhaassa tapauksessa sen ainoa jäsen. Emo sanoi, että maailma loppuu silloin, kun Pakkanen onnistuu aikeissaan ja saa muut kissat tapettua. Silloin maailman valtaa loputon lehtikato, eikä Aurinko paista enää koskaan.”
Ehkä Unikkotuulen emon ennustus oli vihdoin käynyt toteen. Ehkä loputun lehtikato oli vihdoin tullut ja koituisi klaanin kohtaloksi. Tosin Aurinko yhä nousi taivaanrannan takaa. Ja Routakäpälä kyllä uskoi Tähtiklaaniin, joka oli luvannut parempaa tulevaisuutta. Mutta pentuna hän oli pelännyt henkikissoja kauan Unikkotassun tarinan jälkeen. Hän oli pelännyt myös monta kuuta vanhempaa Pakkastassua, koska tämän nimi oli ollut sama kuin lehtikadon henkikissalla. Jälkeenpäin ajateltuna pelko oli ollut typerää. Pakkastassun emo ja isä olivat olleet Tuiskuklaanin jäseniä jo useammassa polvessa, nimi oli ollut ainoastaan sattumaa. Joskus Routakäpälä mietti, oliko hän juuri sen takia kiinnostunut Pakkassydämestä. Oliko kollin pelottavuudessa ollut samalla jotain selittämätöntä vetovoimaa, jonka vain Unikkotuulen tarina oli voinut saada aikaan. Joskus hän oli miettinyt, että ehkä Pakkassydän toteuttaisi Unikkotuulen emon ennustuksen. Mutta kolli oli jo mennyt ja kadonnut, joten nekin ajatukset olivat lopulta jättäneet hänet rauhaan – ainakin melkein.

Itärajalla partioiminen tuntui kyllä todella turhalta. Unikkotuulen muistelemisen jälkeen Routakäpälä oli laskenut kuusia(päästyään 127 hän oli kyllästynyt), miettinyt seuraavia partioita(kun klaanissa oli vain kaksi partiossa käyvää kissaa, se ei ollut kovin hyvää ajanvietettä) ja suunnitellut, mitä tekisi, jos saisi saalista(vastaus: hän söisi sen itse, eikä kertoisi kenellekään). Oli oikeastaan aika noloa, että soturi ei ollut saanut mitään kiinni kolmeen päivään. Kiurutassu oli saanut joka päivä jotain, ja Routakäpälän alkoi olla jo hankalaa pitää sitä pelkästään hyvänä tuurina. Ehkä nuorempi naaras sittenkin korotettaisiin soturiksi normaalia aiemmin, kun tämä oli niin hyvä metsästäjä. Muuten oppilas ei ollut mikään järjen jättiläinen, mutta olisi mukavaa päästä tämän opettamisesta eroon. Ja soturina Kiurutassu voisi myös käydä yksin partiossa, eikä Routakäpälän enää tarvitsisi olla joka ikisellä kerralla mukana. Hän oli kävellyt klaanin reviirin rajoja ympäri viimeisen kuun aikana enemmän kuin koko elinaikanaan ja se alkoi jo tuntua tassuissa. Myös kävelyvauhti ja tarkkuus olivat väsymyksen myötä kärsineet, mistä kertoi se, miten Taipale oli päässyt yllättämään naaraan pari päivää takaperin. Routakäpälä oli sen jälkeen yrittänyt olla valppaana, mutta hänen ajatuksensa lähtivät herkästi harhailemaan. Niin kuin ne nytkin tekivät, kun hän mietti, olisiko jo liian aikaista lähteä etsimään Härmälehden varastoihin täytettä. Yrttejä oli kulunut paljon lehtikadon aikana ja jos nyt iskisi viheryskäepidemia, parantaja ei voisi tehdä mitään. Kaikki oli hautautunut lumen alle. Kaksijalkalasta saattaisi löytyä kaksijalkojen kasvattamia yrttejä, mutta sinne Routakäpälä ei lähtisi, koska–
”Apuaaa”, hiljainen ulina herätti Routakäpälän ajatuksistaan. Hän pudottautui vaistomaisesti vaanimisasentoon, mutta ääntä ei kuulunut enää. Routakäpälä haisteli ilmaa: ei mitään erikoista. Äänen oli täytynyt kuulua kaukaa.
”Kuka siellä?” Routakäpälä huusi takaisin. Ehkä Pakkassydän oli löytänyt takaisin! Toivo roihahti naaraan rinnassa, mutta kun ääni valitti uudestaan – tällä kertaa kovempaa – Routakäpälä ei tunnistanut sitä. Pettymys tuntui katkerana makuna soturin suussa. Vuorilla oli vielä kylmempi kuin Tuiskuklaanin metsässä, eikä siellä ei varmasti ollut riistaeläintäkään ollut hengissä, kun partio oli sinne eksynyt, joten oli ihan turhaa odottaa näitä takaisin. Sydämen oli kuitenkin hankala kuunnella järkeä.
”APUAAA!” ääni huusi niin että Routakäpälän korvissa soi. Eikö kukaan tajunnut, että huutaminen karkotti riistaeläimet?!
”Kita kiinni, tai en tule!” Routakäpälä sähisi sille, kuka nyt ääntä piti. Hän ei vieläkään haistanut mitään, mutta lähti kulkemaan siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut ja pian haju jo tulvahti hänen kuonoonsa. Kolli. Ei klaanista, ellei ollut peittänyt hajuaan harvinaisen hyvin jollain muulla. Oikeastaan tämä ei ollut edes klaanin alueella vaan ahtautuneena tiheään kuusikkoon rajan tuntumassa. Routakäpälä ylitti Kiurutassun vanhat hajumerkit ja työntyi vihreiden oksien joukkoon. Hän oli liian iso kulkemaan varovasti kuusien alaoksien joukossa, havuista riittäisi nypittävää vielä pitkäksi aikaa.
”Olen täällä!” ääni maukaisi Routakäpälän oikealta puolelta. Havujen tuoksu oli peittää kollin tuoksun alleen ja naaras olisi hyvinkin saattanut kävellä tämän ohi, jos tämä ei olisi kutsunut häntä.
”Mitä sinä täällä teet? Etkö haista hajumerkkejä!” Routakäpälä murisi astuessaan harmaaraidallisen kissan eteen. Katsoessaan tarkemmin, hän huomasi punaiseksi värjäytyneen lumen ja hänen uhmakkuutensa suli sillä silmänräpäyksellä.
”Mitä sinä?” Routakäpälä ihmetteli ja astui varovasti eteenpäin. Kolli pyyhkäisi hännällään lunta ja paljasti hampaisiin jääneen tassunsa.
”Kaksijalan loukku”, kolli mumisi. ”Olisit niin kiltti, en pääse ylös.”
Routakäpälä ei ollut nähnyt hampaita moneen vuodenaikaan. Niitä ei yleensä levitetty klaanin reviirille, koska sen kautta ei kulkenut suuria saaliseläimiä, mutta ilmeisesti kaksijalatkin olivat alkaneet käydä epätoivoisiksi lehtikadon pitkittyessä.
”Ole kiltti”, kolli ulisi. Tämän äänessä kuului jo epätoivoa. ”Minä yritin itse, mutta en ole tarpeeksi vahva”, hän jatkoi ja avasi suutaan todistaakseen sanansa. Verinen suu loistivat pahannäköisesti. Routakäpälä tajusi, että hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään avaavan hampaita. Klaanikissat oppivat tunnistamaan ne pieninä ja välttämään paikkoja, johon kaksijalkojen tiedettiin hampaita jättävän. Kerran Routakäpälä oli nähnyt kissan jäävän jumiin niihin, mutta se kissa oli kuollut ja haudattu hampaat mukanaan. Voisiko niitä edes saada auki?
”Älä mene!” kolli parahti, Routakäpälä ei ollut edes tajunnut perääntyvänsä. ”Ei se ole hankalaa”, harmaaraidallinen kissa jatkoi epätoivoisena, mutta Routakäpälä ei voinut kuin tuijottaa kollin veristä suuta. Ei hankalaa, sanoja oli mahdoton uskoa.
”Minä, minä… Minä teen sinulle palveluksen! Mitä vain, nimeä se niin minä teen sen! Kunhan vain autat minua!” kolli alkoi jo itkeä. Eihän Routakäpälä voinut tätä siihen jättää. Hänen olisi ainakin yritettävä.
”En ole aiemmin nähnyt kenenkään pääsevän irti noista”, naaras sanoi ja otti empien askeleen kollia kohti. Tämä koki sen selvästi hyvänä merkkinä, koska alkoi äkkiä selittää, miten kaikki tapahtuisi. Pitäisi vain pujottaa omat hampaat loukun hampaiden alle ja sitten nopeasti nykäistä. Siinä ei menisi kuin sydämenlyönti, tämä sanoi. Kolli sai sen kuulostamaan niin helpolta.
”Tähänkö?” Routakäpälä kysyi ja kumartui hampaiden puoleen.
”Juuri niin! Lasken kolmeen. Yksi, kaksi, KOLME!”
Routakäpälä nykäisi ja tunsi hurjan kivunvihlaisun kitalaessaan. Hyvä Tähtiklaani, älä anna minun kuolla tähän! Routakäpälä rukoili kauhuissaan.
”Päästä irti, päästä irti!” kolli huusi ja Routakäpälä veti päänsä taaksepäin.
”Minähän sanoin, että siinä menee pelkkä sydämenlyönti! Oletko kunnossa?” kolli maukui ja Routakäpälä tunsi lämpimän nuolaisun leuassaan. Hän avasi silmänsä salamana, juuri ajoissa näkemään verivanan, jonka kolli pyyhki hänen tassustaan.
”Mikhä shinun nimeshi on?” Routakäpälä yritti kysyä, mutta lause päättyi siihen, että hän sylki verta suustaan.
”Eikai sinulta lähtenyt hampaita?” kolli huolehti ja oli tunki aivan kiinni Routakäpälän kasvoihin. ”En ole koskaan nähnyt kenenkään repäisevän noin kovaa, minä jo–”
”Mikä sinun nimesi on?” Routakäpälä kysyi. Hän ei erityisemmin perustanut kollin lähentely-yrityksistä ja astuikin askeleen taaksepäin yrittäen viestittää, että tämä etäisyys oli hyvä. Ilmeisesti toinen ei tajunnut vihjailua, koska hän tunki seuraavaksi nuolemaan verta naaraan toisesta etutassusta. Miten paljon sitä oikein oli ehtinyt vuotaa, kun toinen oli antamassa hänelle totaalista pesua?!
”Sinun nimesi!” Routakäpälä murisi ja mulkaisi kollia sen verran pahasti, että tämä pysähtyi.
”Naakka”, harmaaraidallinen kolli vastasi. ”Kiitos, että pelastit minut. En tiedä, mitä olisin tehnyt ilman sinua.”
”Ei tarvitse kiittää”, Routakäpälä murahti kiitoksista hämillään.
”Kyllä tarvitsee!” Naakka intti. ”Olen velkaa sinulle, mitä haluat?”
”En minä”, Routakäpälä mumisi. Ei hän tarvinnut mitään noin säälittävän pieneltä kulkurilta. Muuta kuin että tämä pysyisi jatkossa poissa klaanin rajalta. Silloin naaraan katse osui kollin haavoittuneeseen tassuun. Se ei ollut enää kiinni hampaissa – Tähtiklaanille siitä kiitos, koska Routakäpälä ei olisi enää suostunut koskemaan siihen vekotukseen – mutta se vuoti silti yhä verta. Punainen läikkä lumessa kasvoi hetki hetkeltä suuremmaksi. Eikai kolli vuotaisi kuiviin!
”Minä vien sinut Härmälehden luo, hän hoitaa tassusi kuntoon”, Routakäpälä ilmoitti ja astui Naakan viereen valmiina tukemaan tätä nousemisessa.
”Ei kyllä minä–”
”Etkä sinä”, Routakäpälä puhui kollin päälle. Hänen kaikesta verestä kiihtynyt mielensä nosti taas päätään. ”Minä olin repiä leukaperäni irti sinun takiasi, joten sinulla ei ole mitään sananvaltaa. Kaikki tehdään nyt niin kuin minä sanon ja sinä tulet minun mukaani.”
”Selvä komentaja”, Naakka naurahti ja yritti kammeta itsensä ylös, mutta verta vuotava tassu petti hänen altaan. ”Ehkä minä todellakin kaipaisin apua”, hän jatkoi, kun Routakäpälä auttoi hänet ylös.
”Enkä minä haistanut mitään rajamerkkejä.”

Onneksi Härmälehti oli leirissä. Verivana oli seurannut Routakäpälää ja Naakkaa koko matkan itärajalta asti, ja naaras oli ehtinyt jo useampaan otteeseen huolestua, että kolli kuolisi, ennen kuin he ehtisivät leiriin saakka.
”Aseta hänet makuulle tähän”, Härmälehti viittoi kohti pesänsä edessä olevia sammalia ja kiirehti pesäänsä hakemaan yrttejä.
”Jaksa vielä hetki”, Routakäpälä sanoi laskiessaan heikolta näyttävän Naakan makaamaan.
”Kyllä, komentaja”, Naakka kuiskasi, mutta tämän äänessä ei kuulunut enää samaa kiusoittelua. Se kuulosti kuolevan kissan ääneltä. Routakäpälä oli nähnyt ja kuullut tusinan klaanitoverinsa kuolevan, hän ei kestäisi enää yhtään uutta kuolemaa.
”Niin sinä jaksatkin. Sinä jaksat tai minä tulen ja tapan sinut toistamiseen, eikä siitä tule kaunista. Minä tapan sinut niin hitaasti, että kadut syntymääsi. Minä vedän sinut auki hännänkärjestä kuonoon.”
”Se ei… …kuulosta hitaalta… …kuolemalta”, Naakka kähisi ja Routakäpälä oli näkevinään tämän silmissä naurunpilkahduksen.
”Naura vain ketunläjä, sillä sinä et tiedä, mitä kipu on.”
”Kuka… ...kuka tässä makaa… …kuolemassa”, Naakka murahti takaisin.
”Sinä et kuole!” Routakäpälä sähisi niskakarvat pystyssä. ”Minä kiellän sinua kuolemasta! Sinulla ei ole mitään oikeutta, minä, minä kiellän sinua, sinä…”, Routakäpälän silmät täyttyivät kyynelistä.
”En minä kuole”, Naakka kuiskasi, eikä tämän silmissä näkynyt enää muuta kuin kivikovaa varmuutta. Routakäpälä ei tuntenut oloaan yhtä varmaksi. Hänen tassunsa tuntuivat heikoilta kuin lehtikadon ensijää.
”Routakäpälä, ehkä sinun kannattaisi mennä nukkumaan”, Härmälehti, joka oli ilmestynyt jostain, sanoi. Tämän silmissä loisti taas inhottavan tietävä katse.
”Minä jään tähän”, Routakäpälä ilmoitti ja kuin osoittaakseen, kuinka tosissaan oli, hän lysähti maahan makaamaan.
”Minä annan hänelle nyt unikonsiemeniä. Jos et mene muualle, yritä edes nukkua”, parantaja ilmoitti. Routakäpälä mulkaisi tätä, mutta ei alkanut väitellä hoitotoimenpiteistä. Härmälehti tiesi parhaiten.
”Minulla ei ole nyt kehäkukkaa, mutta sidon haavasi ja anna sinulle unikonsiemeniä, niin saat unta”, parantaja jatkoi kulkurille. Naakka oli kiltti potilas; hän nyökkäsi, söi siemenet ja vaipui uneen, kun parantaja sitoi hänen haavansa. Routakäpälä ei voinut sanoa olevansa itse yhtä helppo tapaus. Hän seurasi silmä tarkkana Härmälehden jokaista liikettä valmiina neuvomaan, vaikka ei edes tiennyt parantajan tehtävistä paljoa.
”Antaisin sinullekin unikonsiemeniä, mutta niitä täytyy säännöstellä”, Härmälehti sanoi ja istui alas hoidettuaan Naakan.
”Mistä sinä nappasit hänet?”
”Löysin kuusikosta, hänen tassunsa oli jäänyt hampaisiin”, Routakäpälä jatkoi ja vastasi, ennen kuin kolli ehti kysyä: ”Minä revin ne irti, omilla hampaillani.”
”Näytä suutasi”, Härmälehti käski. Hetken tutkittuaan hän nyökkäsi. ”En voi tehdä sille mitään näillä varastoilla, jotka minulla on. Meidän täytyy vain rukoilla Tähtiklaanilta hyvää onnea.”
”Heillä tuntuu olevan siitä puutetta”, Routakäpälä tuhahti.
”Olen kuullut parista yrityksestä avata hampaat, eivätkä ne ole päättyneet hyvin. Tänään sinulla todellakin oli onnea mukanasi. Tähtiklaani halusi tämän kollin selviävän”, Härmälehti vastasi. ”Ehkä hän liittyisi klaaniin? Oletko kysynyt?”
”Olen yrittänyt pitää hänet hengissä!” Routakäpälä murisi. Miten parantaja saattoi heti ajatella klaania, kun Naakan selviämisestäkään ei voitu olla varmoja!
”Kaikella on syynsä, Routakäpälä. Tähtiklaani ohjasi tämän kollin luoksesi”, parantaja jatkoi ja olisi varmasti puhunut enemmänkin, mutta Routakäpälä painoi tassut korvilleen. Hän ei halunnut kuulla enempää. Miten he voisivat pyytää ketään liittymään klaaniin, kun eivät voineet luvata tälle täyttä vatsaa? Se oli tekopyhää.

”Routakäpälä”, hiljainen ääni kuiskasi. ”Routakäpälä!”
Naaras mumisi vastahakoisesti. Hän ei olisi halunnut nousta. Eihän hän ollut nukkunut edes kauaa.
”Routakäpälä”, ääni jatkoi itsepintaisesti.
”No mitä?” naaras murahti ja raotti silmäluomiaan. Naakan kasvot olivat niin lähellä hänen omiaan, että hän kavahti säikähdyksestä taaksepäin. ”Mitä sinä–”
”Minä tein sinulle sen palveluksen”, kolli ilmoitti.
”Mutta enhän minä toivonut mitään”, Routakäpälä mumisi ihmeissään.
”Minä liityin klaaniin, olen nykyään Naakkatassu”, kolli kertoi ylpeänä. Kaipa tämä luuli, että Routakäpälä olisi ollut tyytyväinen. Mutta naaras ei ollut. Hän ponkaisi pystyyn, porhalsi aukiolle ja suoraan Pilvitähden pesään.
”Kuinka sinä kehtaat ottaa hänet klaaniin!” Routakäpälä huusi päällikölle. ”Anna kun arvaan, ettet kertonut hänelle riistan puutteesta tai neljästätoista uudesta haudasta, jotka leirin ulkopuolelle on routaiseen maahan kynsin revitty. Minun tassuni olivat puoli kuuta sen jälkeen kipeinä. Puoli kuuta! Ja sinä otit hänet klaaniin noin vain!”
”Routakäpälä, rauhoitu”, pesään astuva Härmälehti maukui. ”Se oli minun päätökseni.”
Niinpä tietysti! Miten naaras olikin ollut niin typerä, että hän oli kuvitellut Pilvitähden olevan kykenevä johonkin tällaiseen päätökseen. Parantaja oli varmaan kuiskannut seremonian sanatkin tämän korvaan.
”Kun tulet vanhemmaksi, opit ajattelemaan myös klaanin etua”, parantaja jatkoi rauhallisella äänellä. Härmälehti ja tämän iänikuinen rauhallisuus!
”Minä ajattelen Naakan etua, hänen elämäänsä! Me emme voi tarjota muuta kuin kuolemaa!”
”Siinä sinä olet väärässä”, parantaja maukui. ”Tähtiklaani on luvannut minulle, että Tuiskuklaani nousee taas uuteen kukoistukseen.”
”Eli sinä asetat kaikkien meidän hengen kuolleiden kissojen sanojen varaan?! Tajuatko edes, miten typerältä tuo kuulostaa!”
”Esi-isät antavat sinulle tämän epäilyn anteeksi tunnekuohusi tähden”, Härmälehti maukui ja Routakäpälä alkoi olla piirua vaille valmis lyömään tämän hiljaiseksi. ”Naakkatassu on viisi vuodenaikaa vanha, hän on sinua vain vuodenajan nuorempi ja oikein kykenevä tekemään omat päätöksensä. Kerroin hänelle nälästämme, mutta hän sanoi, että tilanne on sama kaikkialla. Minä en pakottanut Naakkatassua liittymään klaaniin, hän päätti itse jäädä. Sinun tekosi teki häneen suuren vaikutuksen.”
Siihen Routakäpälä ei osannut vastata. Hän oli luullut pientä raidallista kissaa oppilaan ikäiseksi, mutta tämä olikin jo nuoren soturin iässä. Todennäköisesti osasi metsästää ja jotenkin taistellakin.
”Tämä”, Routakäpälä mumisi. ”Näin, näin ei saisi tehdä.” Naaras perääntyi pesästä. Hän oli menettänyt taisteluntahtonsa. Hän oli jo valmis luovuttamaan, mutta Härmälehti seurasi häntä aukiolle.
”Naakkatassu haluaa sinut mestarikseen”, parantaja sanoi. Tämän täytyi kyllä tajuta, ettei Routakäpälä halunnut enää puhua asiasta, mutta kolli ei silti antanut sen olla. ”Päällikkönä sinun täytyy kestää vastuu muista. Se ei ole helppoa, mutta siihen tottuu.”
”Siihen tottuu! Todellako! Miten toisen elämää voi tottua pitämään omanaan! Tottuiko Pilvitähti? Hän menetti neljätoista kissaa! Neljätoista! Ja katso häntä!”
”Sinä tarvitset unta Routakäpälä, mene nukkumaan”, parantaja sanoi. Ihan kuin Routakäpälä ei olisi ollut tekemässä sitä koko ajan!
”En halua enempää henkiä omatunnolleni. Älä kysele klaaniin lisää jäseniä!”, naaras murisi ja lähti. Onneksi Härmälehden pesä ei ollut samassa luolassa. Naakkatassun olisi. Routakäpälä ei uskonut pystyvänsä katsomaan tätä enää. Hän ei pystyisi katsomaan enää ketään klaanin jäsentä silmiin tietäessään, että oli vastuussa näistä jokaisesta.

Vastaus:

Upea ja kiinnostava tarina jälleen kerran! Vaikka tarina olikin varsin pitkä, onnistuin silti keskittymään tarinaan erinomaisesti!

Tarinassa ei ollut suuria kielioppivirheitä tai sellaisia, näkee selvästi, että olet kokenut kirjoittaja! Muutama näppäilyvirhe taas siellä täällä, erityisesti, kun laitoit sulun, niin aloittavan sulun ja sitä edeltävän sanan viimeisen kirjaimen välistä puuttui välilyönti. Uskon toki olleen vahinkoja, mutta ajattelin mainita asiasta, jotta sama virhe ei toistu seuraavissa tarinoissa. :)

Ansaitset Tuiskuklaanin kassaan 39 silmua!

- Athene (28.12.2018)

Nimi: Catty

26.12.2018 15:23
Viidakkoklaani

"Vihersilmä!" punertava kollikissa pujahti ulos leirin perällä olevasta päällikön pesästä. Hän tuli vastaan valkoista mustaraidallista kissaa, varapäälliköänsä, joka oli juuri saapunut leiriin. Kollien katseet kohtasivat.
"Onhan kaikki hyvin?" päällikön silmät olivat loistivat huolestuneesti. "Onko siitä leopardista vielä tietoakaan? Meitä on vain kaksi taistelukykyistä... Mieti jos se hyökkää tänne leiriin!"
Vihersilmän vihreät silmät välkkyivät huvittuneesti. Hän oli iloinen. Reviirillä oli liiskukellut muutaman päivän ajan leopardi ja nyt sitä ei enää ollut, ainakaan sen perusteella mitä Vihersilmä oli reviiriä tutkinut.
"Ei sitä enää ole, Liekkitähti", Vihersilmä kehräsi. "Tähtiklaanin kiitos! Se leopardi on lähtenyt varmaan yöllä."
Heitä molempia väsytti, he olivat valvoneet vuorotellen joka yö varuillaan läheisestä vaarasta. Eivät leopardit olleet kuitenkaan kovin yleisiä täällä, mutta silloin tällöin ne tulivat vierailemaan muutamaksi päiväksi, kuten nytkin.
"Mitä muuta reviirille kuuluu?" Liekkitähti kysyi uteliaana. "Me olimme ehkä liian hätäisiä sen leopardi-asian kanssa, mutta kunhan klaani tästä kasvaa, on turvallisempaa. Nytkin meitä on täällä vain kaksi taistelukykyistä."
"Totta! Mutta reviirillä on kaikki kaikki hyvin."
"Meidän pitää kuitenkin olla varuillamme, jos se leopardi sattuisi palaamaan. Onneksi meitä ei ole kuitenkaan enää kovin kauaa vain kaksi taistelukykyistä. Sammakkopennusta tulee tänään oppilas ja ajattelin, että sinä olisit hyvä mestari. Suostuisitko ottamaan paikan Sammakkopennun mestarina?"
Vihersilmä nyökkäsi. Sammakkopentu oli innokas nuori kolli, Vihersilmä olisi mielellään hänen mestarinsa. "Toimisin enemmän kuin mielelläni hänen mestarinaan."
"Hienoa!" Liekkitähden suu kääntyi tyytyväisen hymyyn. "Pidämme nimitysmenot auringonhuipun jälkeen."

"Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!"
Sammakkopentu istui Suurkiven juurella tapittaen jännittyneenä Liekkitähteä, joka seisoi Suurkiven päällä. Vihersilmä istui, ketunmitan päässä Sammakkopennusta ja klaanin parantaja, Lehtiloiste tuli istumaan veljensä viereen.
"Sammakkopentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta", Liekkitähti aloitti nimitysmenot, "ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Sammakkotassuksi. Mestariksesi tulee Vihersilmä. Odotan, että Vihersilmä välittää kaiken tietonsa sinulle."
Sammakkotassun meripihkasilmät loistivat innokkaasti, kun tämä katseli Vihersilmää, joka asteli oppilaansa viereen. Nyt oli Liekkitähden aika puhua Vihersilmälle: "Vihersilmä, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta ja olet osoittanut olevasi uskollinen klaanillemme. Odotan, että siirrät kaiken tietosi Sammakkotassulle."
Sammakkotassu näytti erittäin ylpeältä, kun Vihersilmä kumartui koskettamaan oppilaansa kuonoa. Varapäällikkö vaikutti myös ylpeältä saadessaan ensimmäisen oppilaansa. Sammakkotassusta tulisi varmasti vielä hyvä soturi!

Vastaus:

Voi että, kuinka rakastan Viidakkoklaania! En malta odottaa, että seuraavat tarinat vievät meidät reviirille ja sademetsiin.

Kaipaisin tarinaan hiukan enemmän kuvailua, sekä kissan tunteiden, että ympäristön. Millainen sää oli? Mitä kissa aisti, kun se pujahti esiin päällikön pesästä, ja sitä rataa. Kuvailua ei voi siis oikeastaan liikaa olla. Muuten tarina oli kiinnostava ja siitä selvisi hyvin klaanin tilanne.

Ansaitset tarinalla klaanillesi 15 silmua! Plussana ne 10, eli lopputulos olisi 25 silmua! Lisään silmut klaanisi kassaan.

- Athene (27.12.2018)

Nimi: Untuva

26.12.2018 11:36
Yöklaani

Lovisydän istui pesänsä edustalla tuijottaen tyhjyyteen meripihkaisilla silmillään. Parantajakolli nieleskeli ja yritti istua mahdollisimman kumarassa, kuin piilotellen. Valkean kollin sydämessä painoi suuri möykky, josta Lovisydän ei päässyt millään eroon.
"Oletko kunnossa?" Tummatähti kysyi ja istuutui hänen viereensä. Turhautuneena Lovisydän heilautti häntäänsä ja ravisteli päätänsä yrittäen saada ajatuksistaan jotakin selkoa.
"En taida olla, Tummatähti", parantaja vastasi todenmukaisesti, laski päänsä ja kääntyi katsomaan toiseen suuntaan, missä päällikkö ei istunut.
"Se ei ollut syysi", Tummatähti maukui lohduttavasti, muttei se kyllä parantajan mielialaa kohentanut sen enempää kuin mikään muukaan.
"Eihän mikään ole hänen syytään! Ei ole hänen syytään, että Yöklaani on vain kolmen kissan klaani! Ei ole hänen syytään, että vain vahvat selviytyivät. Paitsi vahvasta en kyllä erään kohdalla tiedä! Ei ole hänen syytään, että minä menetin rakkaani ja aivan jokaisen läheiseni!" Sinisilmä liittyi keskusteluun ja lateli sanoja suustaan ääni väristen. Tummatähti heilautti häntäänsä Sinisilmälle merkiksi olla hiljaa, mutta parantaja tiesi kuulleensa vain totuuden. Hän tiesi, että Sinisilmä tarkoitti aivan päinvastaista, mitä sanoi.
"Kiitos, Tummatähti, mutta Sinisilmä on oikeassa. Minä olin vastuussa jokaisen hengestä ja tuotin pettymyksen. Tuotin pettymyksen niin kauhealla tavalla, ettei kukaan voi unohtaa sitä. Olen pahoillani, Sinisilmä", Lovisydän maukui ja pyyhkäisi etutassullaan poskeaan. Parantaja kohotti katsettaan ja kohtasi Sinisilmän siniset silmät.
"Luuletko, että pahoittelusi tuovat kissat takaisin?" varapäällikkö sylkäisi sanat suustaan. Naaraan sinisissä silmissä hehkui tuli ja liekit, jotka olisivat halunneet polttaa kollin turkin poroksi.
"En luule", hän sanoi ja laski päänsä. "Tarvitsen yrttejä. Tiedän, etten saa poistua yksin leiristä, joten pääsisikö toinen teistä mukaani?"
Sinisilmä hymähti. "Tummatähdellä on paljon ajattelemista, joten kai tässä on tultava mukaasi. Vaikka eniten kyllä lohduttaisi, jos joutuisit ketun hampaisiin."
"Sinisilmä!" Tummatähti korotti ääntään ja lausui sanat varapäällikölleen varoittavasti.

"Tarvitsen kissanminttua pahan päivän varalle", Lovisydän naukaisi ja heilautti korviaan leirin ulkopuolella. Ketuista ei näkynyt jälkeäkään. Maassa oli vain punertavaa väriä käydyistä taisteluista leirin ulkopuolella. Ketut olivat hyökänneet leiriin ja vain kolme oli selvinnyt heidän kynsistään. Kettuperhe olisi halunnut vain helposti pesän ja häätää tunkeilijat. Mutta Yöklaani ei niin vain voitettu.
"Paha päivä oli jo", Sinisilmä tiuskaisi ja kovensi tahtiaan.

Parantaja paikansi kissanmintun tuoksun ja löysi pian hyvän paikan, missä kasvoi paljon tuoreita lehtiä. Lovisydän katkaisi hampaillaan vähän kissanminttua, mutta jätti suurimman osan vielä maahan.
"Mikset vain ota kerralla kaikkea?" Sinisilmä tuhahti. "Ei tarvitsisi jokainen hetki rampata metsässä pelkästään yrttien takia."
Lovisydän hymähti. "Emme tarvitse enempää, ainakaan vielä. Lehdet kuihtuisivat pois, jos ottaisin ne kaikki kerralla varastooni."
Sinisilmä nappasi hampaisiinsa pari lehteä ja parantaja otti loput hampaisiinsa. Hän kantoi lehtiä hellästi hampaidensa välissä, jottei olisi vahingoittanut pienintäkään palaa niissä. Onneksi sentään kissanminttua oli hyvin, jos vaikka viheryskä yllättäisi. Lovisydän oli päättänyt, ettei hän halunnut menettää enää ainuttakaan klaanitoveriaan. Vaikka häntä oltiin usein syrjitty ennen parantajaksi nousua, kolli oli rakastanut jokaista klaanitoveriaan sydämensä pohjasta. Valkea turkki oli pysyvä, mutta ystävät eivät.

Sinisilmä loikki piikkihernetunnelissa parantajan edellä ja he saapuivat pian leiriaukiolle. Lovisydän pani merkille, että Tummatähti istui mietteliään näköisenä samassa paikassa, mihin päällikkö oli jäänyt kahden kissan lähdettyä.
"Kiitos, Sinisilmä", parantajakolli mutisi lehdet suussaan ja tassutti edeltä pesäänsä. Hämärässä pesässä Lovisydän tajusi, kuinka väsynyt hän oikein oli. Kolli laski kissanmintun paikalleen ja Sinisilmä teki samoin.
"Seuraavan kerran Tummatähti saa kyllä lähteä mukaasi", naaras huikkasi ennen kuin sujahti ulos parantajan pesästä.
"Tarvitsen tauon", parantaja mutisi itselleen ja käpertyi sammalvuoteelleen kerälle. Pesän ulkopuolelta hän erotti kuitenkin päällikön ja varapäällikön äänen, kun he keskustelivat keskenään.
"Oppilaiden pesä täytyy korjata, klaaninvanhinten pesä saa odottaa. Muut pesät taisivatkin säilyä melko ehjinä. Korjataan sitten myös tuo parantajan pesän aukko", Tummatähden varma ääni kantautui Lovisydämen korviin asti. Pikkuhiljaa kolli vaipui syvään uneen ja kahden kissan äänet muuttuivat pelkäksi muminaksi.

Lovisydän hätkähti hereille hikisenä ja silmät suurina pelosta. Hän vilkuili nopeasti ympärilleen ja hyppäsi tassuilleen. Pesän ulkopuolella rapisi jokin. Sen lisäksi, että kolli näki unissaan verisiä kissoja ja ilkeitä kettuja, hän heräsi rapinaan pesän ulkopuolelle. Varovasti parantajakolli hiipi ulos pesästään ja katsoi pesän vierelle sotureiden pesän suuntaan.
"Kas, huomenta, Lovisydän", Tummatähti naukui ja korjasi parantajan pesän aukkoa, josta kävi monesti viima sisään pesään.
"Huomenta, Tummatähti. Nukuinko minä todella näin pitkään?" Lovisydän naukui hämmentyneenä ja unohti tyystin pahat unensa.
"Taisit nukkua. En ainakaan nähnyt sinua sen jälkeen, kun olit kadonnut pesääsi", päällikkö naukaisi huvittuneena ja yrtti asetella kuusen oksaa siististi vanhoihin oksiin. Lovisydämen vatsa murahti ja kolli kääntyi katsomaan tuoresaaliskasan suuntaan. Siellä makasi vain eloton hiiri.
"Ota vain, Sinisilmä on juuri saalistamassa lisää", Tummatähti kehotti hymyillen. Lovisydän tuumi, mikä päällikköön oli oikein mennyt?
"Mutta Sinisilmä on yksin leirin ulkopuolella! Mitä jos kettu huomaa hänet?" parantajakolli maukui hätääntyneenä.
Tummatähti vain hymyili entisestään. "Ei hätää. Ketut ovat matkanneet suolle ja todennäköisesti uponneet sinne. Todennäköisesti joku klaanin sotureista johdatti heidät silloin sinne ja kuoli itsekin suonsilmään."
Lovisydän nyökkäsi ja tassutti tuoresaaliskasan luo. Hänestä tuntui pahalta napata viimeinen saalis kasasta, mutta lohdutti itseään ajatuksella, että Sinisilmä toisi pian lisää. Eloton hiiri hampaissaan hän loikki aina leirin keskellä olevien kivien luo ja asettui pitkälleen yhdelle niistä. Nyt klaaninvanhimmatkaan eivät olleet häätämässä häntä pois.

Auringon säteet näin viherlehden aikaan lämmittivät mukavasti Lovisydämen turkkia ja täyttä vatsaa. Hiiren luut olivat kasassa hänen vieressään kaluttuina. Juuri sillä hetkellä Lovisydän huomasi nauttivansa elämästään ensimmäisen kerran kettujen hyökkäyksen jälkeen.
"Mitä sinäkin siinä vain makoilet? Eikö sinulle muuta tekemistä ole? On siinäkin meillä parantaja!" Sinisilmän ääni kantautui kollin korviin, mutta parantaja vain heilautti häntäänsä. Hän oli ansainnut vähän vapaata kauheista ajatuksista ja unista.
"Hienoa, Sinisilmä. Sait oikein pullean oravan!" Tummatähti naukaisi mielissään. Lovisydän kohotti päätään ja avasi meripihkaiset silmänsä. Päällikön hymyä ei tänään pyyhittäisi pois millään. Päällikön hyväntuulisuus näytti tarttuvan myös Sinisilmään, sillä parantaja huomasi pikaisesti naaraan huulilla pienen hymyn. Ehkä kaikki oli nyt kääntymässä parhain päin.

Vastaus:

Kaunis, virheetön tarina vaikeista ajoista! Kiinnostuin heti klaanin kissoista, ja varsinkin Lovisydämestä. Hänestä ei paistanut mitään muuta ulos, kuin vilpittömyys. Sinäkin olit keksinyt hyvän syyn klaanin pienelle koolle, joka on erittäin kehuttavaa, sillä itse en ainakaan vielä ole keksinyt mitään.

Seuraavassa tarinassa olisi tosi kiva kuulla enemmän klaanin reviiristä. Mutta älä ota siitä minkäänlaisia paineita, tai sellaista. Huomasin tarinan aikana yhden pikkuriikkisen näppäilyvirheen, minulla ei siis ole mitään virheitä, mihinkä takertua. Taputa itseäsi vaikka olalle!

Tarinalla saat klaanillesi 23 silmua! Bonuksena saat sen saman 10 silmua, mitä muutkin. Se olisi siis 33 silmua!

- Athene (27.12.2018)

Nimi: Zinna

24.12.2018 21:52
Savuklaani

”Tiesitkö sinä, että näin kävisi?”
”Minä pelkäsin tätä.”
Punertavaturkkinen kissa painaa hiukan päätään. Vaikka aiemmin olisivat sanat saattaneet saada hänet vihastumaan, ei hän nyt löydä sisältään voimia tehdä asialle mitään. Hänen seurassaan istuva harmaa naaras kääntää katseensa nousevaa aurinkoa kohti, ja tuntee nopean piston sisällään. Nopeasti hän kuitenkin työntää piston pois – mennyttä oli turha murehtia.

”Kuinka monta kissaa me menetimme sinun virheesi takia?” Savuklaanin varapäällikkö Roihutuuli murahtaa, yrittäen pitää edes hiukan kiinni hänen kehoaan lämmittävästä ärtymyksestä. Hänen seurassaan istuva samaisen klaanin parantaja vain vilkaisee seuralaistaan, suru silmissään kiiluen.
”Onko sillä lopulta väliä?” Sadelehti naukaisee. ”Meidän tulee vain katsoa tulevaisuuteen. Tässä vaiheessa vain sillä on merkitystä.”
Roihutuuli heilauttaa häntäänsä turhaantuneena. ”Sinä olet parantaja! Sinun pitäisi pitää meistä huolta!”
Sadelehti hymyilee kollille surullisena. ”Parantajan velvollisuus ei ole klaanille, vaan kaikille kissoille. Minä tein parhaani mahdottomassa tilanteessa.”
”Sano tuota vain itsellesi”, Roihutuuli huokaisee, jaksamatta enää väitellä asiasta. Sadelehti painaa hiukan päätänsä, kun kolli nousee pystyyn ja lähtee marssimaan takaisin leiriä kohti. Sadelehti kääntää katseensa nousevaa aurinkoa kohti. Hän oli yrittänyt parhaansa, vai mitä?

Roihutuulen lähestyessä suojaisaa vaahteroiden piirittämää lehtoa, pysähtyy hän hetkeksi leirin suuaukolle. Kaatuneen vaahteran oksat pyrkivät vielä kohottumaan taivasta kohti. Oksien ylle on taivuteltu toisia oksia ja lehtiä, sekä hiukan sammalta. Hetkeksi hänen katseensa lukkiutuu suureen, punertavaan vaahteranlehteen, joka on tökätty yhden terävän oksan päähän.
”Katso, mestari! Eikö se olekin hieno!” kaikuvat sanat Roihutuulen päässä. Hetken hän voi nähdä hiekanruskean pikkunaaraan taiteilemassa vaahteran rungolla, ripustamassa lehteä paikalle, jossa se nyt lojui aivan yksin. Kuva vaihtuu nopeasti takkuiseen turkkiin ja vereen maassa, ja Roihutuuli pakottaa itsensä liikkeelle. Ehkä Sadelehti oli oikeassa. Ehkä heidän pitäisi vain katsoa tulevaisuuteen.

Roihutuuli astelee vaahteran oksien ali aukiolle, jota hallitsee sen keskellä sijaitseva vaahtera. Sen vihreät lehdet ovat täydessä loistossaan. Puu ei ole ikinä ennen näyttänyt noin komealta, mutta nyt ei kolli voi iloita siitä. Hetkeksi hän istahtaa hiekalle, katse tyhjää leiriä kiertäen. Vielä muutama viikko sitten se oli ollut täynnä elämää. Hiirenkorva ja viherlehti olivat olleet anteliaita, ja klaani oli saanut ison joukon pentuja. Mutta nyt he olivat kaikki poissa. Jäljellä oli vain punertava hiekka ja rikkinäiset pesät. Kissankarvoja lojui vieläkin siellä täällä, vaikka he olivat tehneet parhaansa puhdistaakseen leirin noista jäljistä.

Pesistä kunnossa olivat vain soturien, päällikön ja parantajan pesä. Soturien pesän he olivat yhdessä kunnostaneet: hän, Sadelehti ja Tuhkatähti. Vain he kolme olivat jäljellä aiemmin mahtavasta Savuklaanista, joka oli hallinnut tätä metsää. Ja kaikki se oli Sadelehden typerien sääntöjen syytä. Jos naaras ei olisi ikinä suostunut auttamaan sitä retaletta, niin… Roihutuulen kynnet painautuvat hiekkaan, ja hänen niskakarvansa nousevat pystyyn, kun hän jännittää lihaksiaan vihan kiehuessa hänen sisällään.

”Ah, Roihutuuli. Huomenta.”
Kolli miltei säpsähtää, ja rentouttaa kehonsa. Hänen edessään kohoaa Suurvaahteran juurakosta musta naaras.
”Tuhkatähti”, Roihutuuli painaa kevyesti päätään ja seuraa hetken naaraan liikkeitä, kun tämä pysähtyy pesemään itseään pesänsä edustalle. Pian Roihutuuli antaa tämän kuitenkin olla, ja vilkaisee vasemmalle sivulleen. Siellä sijaitsevat klaaninvanhimpien pesä ja pentutarha ovat riekaleina. Pensaista puutuu lehtiä ja oksia ja sammaleet ovat levinneet niiden edustalle. Se taitaa olla heidän seuraava projektinsa.

”Missä Sadelehti on?” Tuhkatähti kysäisee suoritettuaan peseytymisrituaalinsa. Roihutuuli vilkaisee taakseen, leirin suuaukkoa kohti.
”Kuka tietää. Hän on varmaankin täydentämässä yrttivarastojaan, siitähän hän on puhunut jo muutaman päivän.”
Tuhkatähti siristää silmiään, ja heilauttaa häntäänsä huolissaan. ”Enkö minä sanonut, ettei leirin ulkopuolelle mennä yksin? Me emme tiedä, liikkuuko… heitä vielä täällä.”
Roihutuuli tuntee nyt piston sydämessään. Hän ja hänen typerät syytöksensä! Aivan sama, oliko tämä kaikki Sadelehden syytä, vai ei! Jos naaras menisi kuolemaan ja se olisi hänen syytään… Klaani olisi yhtä kuin tuhoon tuomittu. Jos se ei sitä jo nyt ollut.

”Minä menen etsimään hänet”, Roihutuuli ilmoittaa ja nousee pystyyn.
”Kiitos huolenpidostasi, mutta olen täällä”, kuuluu ääni hänen takaansa. Roihutuuli vilkaisee leirin suuaukkoa olkansa yli, ja tunnistaa harmaan naaraan. ”Hyvää huomenta, Tuhkatähti.”
Tuhkatähden viikset värähtävät huvittuneena. ”Toivotaan, että se on hyvä. Sadelehti.”
Kaksi naarasta näyttää naureskelevan keskenään, ja Roihutuuli jää seuraamaan näiden sananvaihtoa nyrpistyneenä, tuntien itsensä hiukan ulkopuoliseksi. Sadelehti ja Tuhkatähti olivat saman ikäisiä, ja olivat olleet ystäviä aivan pentuajoista saakka. Roihutuuli sen sijaan… Hän oli aina tuntenut itsensä hiukan ulkopuoliseksi suuressa klaanissa, eihän hänellä ollut ollut täällä lainkaan sukua. Vasta muutama kuu sitten oli hän onnistunut löytämään hyvän ystävän oppilaassaan. Mutta nyt sekin oli riistetty häneltä.

”Onko Nuppusurmasta kuulunut mitään uutta?” Sadelehden kysymys herättää Roihutuulen hänen ajatuksistaan. Tuhkatähti vain puistelee päätään.
”Kyllä te tietäisitte siitä aivan yhtä nopeasti, kuin minäkin.”
Roihutuuli vilkaisee vaistonomaisesti oikealle sivulleen, kohti Kaksijalkalaa. Nuppusurma oli johtanut partion tuohon loukkoon voidakseen tutkia Viiltousvana tunnetun kissan johtamaa luopioporukkaa. Roihutuuli ei itse ollut Viiltousvaa ikinä nähnyt, mutta ilmeisesti tämä oli ollut Savuklaanin jäsen aikoja sitten. Kissa oli koonnut itselleen klaanin kulkukissoista, erakoista ja luopioista, joka piti leiriään Kaksijalkalassa. Tuhkatähti oli määrännyt Nuppusurman tutkimaan tätä muutamia päiviä ennen saman porukan hyökkäystä, joka oli ajanut Savuklaanin tilaan, jossa se nyt esittäytyi.

Roihutuuli vilkaisee Sadelehden pettynyttä ilmettä, ja miettii, eikö naaras oikeasti tajunnut. Asia oli päivänselvä: Nuppusurma oli jäänyt kiinni, ja kostona partion lähetyksestä oli Viiltousva hyökännyt heidän kimppuunsa. Mutta mitään ei Roihutuuli halua sanoa. Oli heillä muutenkin ongelmia. Antoi Sadelehden uskoa, mitä halusi. Ehkä he tarvitsivat tyhmää toivoa aina välillä.
”Olen miettinyt, miten me saamme klaanimme takaisin elävien kirjoihin”, Tuhkatähti ilmoittaa hiljaisuuden venyttyä jo hetken. Kaksi toiveikasta katsetta kääntyy heti naaraaseen. ”On päivänselvää, että me tarvitsemme uusia jäseniä. Tätä menoa me vain kuolemme hiljaa pois.”

Kumpikaan kuuntelijoista ei väitä vastaan: Tuhkatähden sanat olivat täyttä totta. Kumpikaan naaras ei saanut hankkia pentuja soturilain mukaan, joten uusille jäsenille oli selvästi tarvetta.
”Mutta mistä me saamme sellaisia?” Sadelehti naukaisee, tuoden ilmi myös Roihutuulen ajatukset. Tuhkatähti nyökkää hyväksyvästi.
”Kaksijalkalasta.”
”Mitä?” Sadelehti vinkaisee, mutta Roihutuuli pysyy hiljaa. Kollin mielestä idea oli hyvä. ”Mutta… Kotikisujako? Ei heistä ole klaanikissoiksi!”
”Mietin ennemminkin kulkukissoja ja erakoita”, Tuhkatähti toteaa, ”mutta en aio kääntää ketään pois. Me tarvitsemme klaaniimme kaikki halukkaat, jotka vain mukaan saamme. Jos heillä on halua, oppivat he kyllä nopeasti.”
Sadelehti painelee maata tassujensa alla ääneti. Puoliverisiä, kotikisuja… Savuklaani ei ikinä tulisi olemaan puhdas. Mutta jos klaani halusi selvitä… Sadelehti nostaa katseensa Tuhkatähteen.
”Hyvä on.”
Tuhkatähti vilkaisee Roihutuulta, joka vain nyökkää. Heidän pienen klaaninsa päällikkö päästää helpottuneen huokauksen. Seuraava ongelma olisikin noiden kissojen mukaan pyytäminen…

”Roihutuuli”, Tuhkatähti vetää kollin huomion itseensä. ”Käy tarkistamassa rajat. Minä ja Sadelehti aloitamme pentutarhan kunnostamisen.”
”Hyvä on”, punainen kissa myöntyy päätään painaen, ja suurempia viivyttelemättä poistuu tyhjästä leiristä. Hän oli tajunnut viettävänsä hyvin paljon aikaa sen ulkopuolella viime päivinä, mutta ehkä se oli odotettavissa. Sen sisäpuolella häntä odottivat vain kummittelevat kuvat hänen klaanitoveriensa ruumiista.

Tuttu reitti vie Roihutuulen klaanin rajalle kanjonin laidalla. Vain hetkeksi hän pysähtyy vilkaisemaan sen syvyyksiin, ottaen sitten suunnakseen sen vierellä kohoavat kallioiset rinteet. Tältä suunnalta oli vain tyhmää odottaa tunkeutujia, mutta rajojen merkkaamisen tutut rutiinit rauhoittivat kollin mieltä huimasti. Tassutellessaan rauhassa ukkospolun laitaa pitää kolli korvansa ja nenänsä auki myös helpon riistan varalta – joskin näin läheltä ukkospolkua sitä oli turha odottaa. Kun Tuhkametsän tunkkainen haju kantautuu hänen nenäänsä, pysähtyy Roihutuuli hetkeksi vilkaisemaan taivaalle. Sitä peittävät muutamat pilvenhaituvat, ja aurinko paistaa lämpimästi. Päivä on täydellinen viherlehden päivä. Täydellinen päivä oppilaan koulutukselle, ehkä metsästysharjoituksille… Roihutuuli nousee pystyyn ja jatkaa matkaansa hiukan jäykemmin, kuin aiemmin.

Vastaus:

Tosi hieno tarina! Tykkäsin aivan hurjasti! Kappalejaot toimivat täysin, ja teksti oli jotenkin luontevasti eläytyvää. Olin huomaavinani muutaman virheen, kun kissat puhuivat.

”Sinulta puuttuu seuraavien lainausmerkkien pilkku”, niinkun näin, havainnollistamiseksi. Tuo pilkku siis kai puuttui muutamasta kohdasta, mutta olen sitä mieltä, että se oli vain jokin hätiköity virhe.

Lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että preesensin kanssa käytetään usein perfektiä. Perfekti kertoo asioita, jotka ovat tapahtuneet, mutta tapahtuvat vieläkin. Esimerkiksi tuo kohta tuolla ylhäällä:
”Hiirenkorva ja viherlehti olivat olleet anteliaita, ja klaani oli saanut ison joukon pentuja. Mutta nyt he olivat kaikki poissa.”
Omaan korvaani kuulostaa paremmalta, jos tekstinpätkässä olisi käytetty ”he ovat kaikki poissa” -ilmaisua, sillä pennut ovat edelleen poissa.

Aika huonot selitykset taas mulla, ja päädyin takertumaan hiukan kielioppiin, mutta älä huoli, pikkujuttuja vain ja minäkin joskus menetin hermot asioiden suhteen. :’D Mutta tosiaan, haluaisin kuulla jatkoa juonelle ja Roihutuulen elämälle, Roihutuuli vaikuttaa varsin kiinnostavalta ja hiukan itsepäiseltä (?) kissalta. Jatka samaan malliin, älä anna kieliopin varjostaa juonta!

Saat tästä 28 silmua ja plussana ensimmäisestä tarinasta ja osin siitä, että elettiin juuri joulun ohi, niin 10 lisäsilmua! Se tekee siis 38 silmua yhteensä!

- Athene (27.12.2018)

Nimi: Tunturisusi

23.12.2018 21:16
Tuiskuklaani

”Katso!” Kiurutassu huudahti ja osoitti kuonollaan suurta koivua.
”Mitä minun pitäisi nähdä?” Routakäpälä kysyi närkästyneenä. Hän oli joutunut taas ottamaan Pilvitähden oppilaan vastuulleen, koska tämä itse teki ties mitä. Routakäpälällä ei koskaan ollut ollut oppilasta, joten ensimmäiset kerrat olivat olleet jännittäviä, mutta nyt koko järjestely lähinnä ärsytti häntä.
”Silmu!” Kiurutassu jatkoi innokkaana. ”Tuossa alaoksalla!”
”Ei voi olla, ei niiden pitäisi ilmestyä vielä-”, Routakäpälän lause jäi kesken, kun hänkin huomasi sen. Avain pienen pieni vihreä pilkku, mutta siinä se oli. Keskellä lumihankea ja kuolisi todennäköisesti ennen Auringon laskua, mutta nyt se oli siinä.
”Viherlehti on tullut, viherlehti on tulluuuuuut!” Kiurutassu alkoi huutaa ja pomppia ympäriinsä innoissaan. Routakäpälä huokaisi helpottuneena: klaani oli selvinnyt lehtikadosta.
”No no, karkotat kaiken riistan täältä Hopealammelle tuolla meuhkaamisella”, Routakäpälä torui oppilasta, kun oli toipunut alkujärkytyksestä. ”Työ ei lopu tähän, viherlehti ei tule häntää heilauttamalla ja meillä on yhä liian vähän sotureita.” Eli ei yhtään, Routakäpälä korjasi mielessään.
”Klaanilla olisi heti yksi lisää, jos korottaisitte minut” Kiurutassu vastasi ja pysähtyi vetämään henkeä pomppimisesta hengästyneenä. Routakäpälä ei vaivautunut edes kommentoimaan oppilaan letkautusta. Seitsemän kuisesta kissasta ei tulisi soturia, vaikka olisi mikä hätä –Kiurutassu tiesi sen itsekin.
”Tältä alueelta on enää aivan turha etsiä riistaa. Palaa sinä leiriin ilmoittamaan Valkotähdelle ja Härmälehdelle silmusta, niin minä menen katsomaan, josko puron luota löytyisi joku kuuro hiiri, joka ei osannut säikähtää meuhkaamistasi”, Routakäpälä sanoi tyytyväisenä löytämästään tekosyystä päästä oppilaasta eroon.
”Kysymmekö me muita nyt takaisin klaaniin, kun lehtikato on ohi?” Kiurutassu kysyi. Hänellä ei vaikuttanut olevan mitään kiirettä mennä kertomaan uutisesta muulle klaanille.
”Klaanista ei voi lähteä, kun on rankkaa ja palata sitten, kun menee taas paremmin”, Routakäpälä vastasi sen verran tiukalla äänellä, että oppilas tajusi olla esittämättä jatkokysymyksiä. Kiurutassu luikki matkoihinsa, ja jätti Routakäpälän yksin miettimään, oliko oppilas oikeassa. Oliko hän sanonut lähtevänsä purolle siinä toivossa, että törmäisi klaanista lähteneisiin kissoihin?
Lehtikato oli ollut kissamuistiin rankin ja moni oli lähtenyt klaanista kaksijalkalaan paremman elämän – tai edes elämän – toivossa. Oliko Routakäpälä suunnitellut etsivänsä entiset klaanilaiset ja kertovansa näille alkavasta viherlehdestä siinä toivossa, että joku tulisi takaisin metsään? Vaikka hän oli väittänyt Kiurutassulle, että ketään lähtenyttä ei otettaisi takaisin, todellisuudessa Pilvitähti olisi valmis matelemaan kissojen edessä kuono lumessa, jos joku tulisi takaisin. Routakäpälä ei ollut varma, olisiko valmis samaan. Muut olivat lähteneet kerjäämään kaksijalkojen pihoille, kun he olivat jääneet jakamaan yhtä hiirtä neljän kissan kesken. Voisiko sellaista antaa anteeksi.

Purolta ei löytynyt riistaa, eikä järvelläkään onnistanut. Pienen silmun oli täytynyt olla etuajassa, koska eläimet eivät vielä tuntuneet tietävän viherlehden alkamisesta. Routakäpälän sydäntä pisti, kun hän joutui palaamaan leiriin ilman tarjottavaa. Hetkellisesti hän oli jo tottunut nälkään, mutta nyt silmun nähtyään hänkin oli odottanut ihmettä. Hän oli ollut aivan yhtä sinisilmäinen kuin Kiurutassu, vaikka ei ollutkaan pomppinut riemusta. Muutos ei tapahtuisi yhdessä yössä, voisi mennä vielä kuita, ennen kuin riistatilanne palautuisi ennalleen. Jos se palautuisi. Ehkä kylmä lehtikato oli tappanut riistaeläimetkin, kuten se oli tehnyt kissoille, eikä riistaa olisi, vaikka ilma alkaisi lämmetä.
Ei, ei pidä ajatella pahinta; Routakäpälä työnsi ajatuksen mielestään, sukelsi leiriin johtavaan tunneliin ja oli törmätä leirin suulla odottavaan parantajaan.
”Olenkin odottanut sinua”, Härmälehti sanoi, ennen kuin Routakäpälä ehti edes tervehtiä tätä. ”Meidän täytyy puhua.”
Routakäpälä oli suunnitellut lysähtävänsä pesäänsä ja nukkuvansa ainakin kuunnousuun asti, mutta kun parantaja pyysi, ei auttanut kuin seurata. Härmälehti oli Pilvitähden lisäksi klaanin kokenein kissa, ja koska jälkimmäinen oli jossain määrin menettänyt järkensä, Routakäpälä tukeutui yhä enemmän parantajan viisauksiin. Hän pyysi tältä ongelmiinsa apua, joten oli vain oikeutettua, että kolli pyysi vastapalvelusta… Mutta silti, ei sen kuitenkaan olisi ollut aivan pakko osua juuri siihen hetkeen, kun Routakäpälä oli valvonut kokonaisen Auringon kierron.
”Tämän pitäisi olla vielä hiukan lämmin”, Härmälehti virkkoi ja veti sammaleen seasta esiin pienen päästäisen. Routakäpälän vatsa reagoi murisemalla vaativasti ja soturilla oli täysi työ olla välittämättä sen mielipiteestä, kun hän istui alas hallitusti.
”Meidän tulisi tarjota riistaa ensin päällikölle, hänellä on vain yksi henki jäljellä, eikä klaani voi menettää häntä”, naaras sanoi, mutta ei pystynyt piilottamaan äänestään kaihoisaa sävyä. Päästäinen tuntui kutsuvan häntä maistamaan. Ihan vain pikkuisen, se sanoi, mutta Routakäpälä tiesi, että jos hän vain nuolaisisikin riistaa, hän päätyisi hotkaisemaan sen yhdessä silmänräpäyksessä.
”Pilvitähdestä minä halusinkin puhua”, Härmälehti sanoi. ”Mutta ennen kuin puhumme, sinun täytyy syödä”, hän jatkoi ja työnsi päästäisen Routakäpälän tassujen eteen: ”Klaani ei voi menettää sinua.”
Routakäpälä tiesi, että hänen olisi pitänyt väittää vielä vastaan, mutta hän ei enää pystynyt. Päästäinen tuoksui niin vastustamattomalta ja ah! Siltä se maistuikin! Routakäpälä hotki saaliin parilla puraisulla ja tajusi vasta sen jälkeen, kenen seurassa söi kuin mikäkin käytöstavaton myyrä. Hän punastui, mutta Härmälehti ei pahastunut.
”Tosiaan, Pilvitähti”, parantaja sanoi ja istui mukavasti sammalille. Routakäpälä oli kiitollinen aiheenvaihdoksesta. Vatsa oli saanut haluamansa ja vaikka se ei ollutkaan täynnä, soturi oli saanut uutta energiaa keskittyä ja kuunnella, mitä asiaa toisella oli.
”Näin unessa näyn, jossa Tähtiklaani kertoi minulle viherlehden alusta. En ikävä kyllä tainnut antaa Kuikkatassulle tämän haluamaa yllättynyttä vastausta, kun hän kertoi löytämästänne silmusta. Tähtiklaani oli ehtinyt kertoa minulle ensin. He sanoivat myös, että kuten metsämme Tuiskuklaanikin tulee heräämään uudestaan eloon seuraavien kuunkiertojen aikana.”
”Nämähän ovat erinomaisia uutisia”, Routakäpälä huokasi helpottuneena. Tämä päivä todellakin oli täynnä iloisia yllätyksiä. ”Mutta mitä tekemistä tällä on Pilvitähden kanssa?”
”Näyssä taivas oli pilvetön. Ei haituvan haituvaa vaan kirkas sininen taivas”, Härmälehti kertoi. ”Ensin en ajatellut, että se olisi merkki, mutta kun tarkoin mietin untani, muistan maan olleen roudassa.”
”Niinhän se on lehtikadon aikaan”, Routakäpälä totesi kärsimättömänä. Hän ei tajunnut, miten pilvetön taivas ja routainen maa liittyivät mihinkään. Tähtiklaani oli kertonut Härmälehdelle hyviä uutisia ja parantaja oli alkanut ajatella niitä liian tarkasti. Pilvet ja maa olivat vain maata ja pilviä.
”Luulen, että Tähtiklaani yritti kertoa minulle muutakin”, Härmälehti vastasi kärsivällisesti. Tämä ei tuntunut huomaavaan soturin ärtymystä – tai ainakaan välittävän siitä. ”Pilvetön taivas tarkoittaa, että Pilvitähden aika on lopussa. Hän siirtyy pian Tähtiklaaniin ja sinun aikasi, Routakäpälä, tulee ottaa Tuiskuklaanin päällikön rooli. Sinä johdatat meidät lauhkeampiin vuodenaikoihin.”
”En minä… mutta…”, Routakäpälä mumisi järkyttyneenä. Neljä kuunkiertoa sitten hän oli ollut vasta nuori soturi klaanissa, jossa oli ollut tusina kokeneempaa kissaa, kaikki valmiimpia Härmälehden lupaamaan asemaan. Sitten jääkylmät tuulet olivat alkaneet puhaltaa ja kissa toisensa jälkeen oli kuollut, lähtenyt klaanista tai kadonnut, jättäen jäljelle vain Routakäpälän, josta oli ollut pakko korottaa varapäällikkö. Hän ei ollut edes kouluttanut oppilasta, mutta muita vaihtoehtoja ei ollut ollut. Ei ollut ketään kokeneempaa, ja jo varapäällikön rooli oli tuntunut Routakäpälästä aivan liian suurelta. Mutta että päälliköksi, ehei, hänestä ei olisi siihen.
”Sinä olet erehtynyt”, Routakäpälä mumisi ja nousi kiireesti ylös. ”Sinä olet erehtynyt”, hän sanoi tiukemmalla äänellä ja lähti perääntymään parantajan aukiolta. ”Pilvet ovat vain pilviä, eivätkä ne ole menossa pois. Pilvitähti elää vielä monta vuodenaikaa, minä ehdin kuolla ja jostain kokeneemmasta tulee uusi päällikkö.”
”Routakäpälä”, Härmälehti aloitti aikeenaan puhua naaraalle järkeä, mutta tämä käänsi parantajalle selkänsä ja juoksi aukiolta. Hän juoksi sotureiden pesään, kaivautui makuusammaleidensa sekaan ja painoi tassut korviensa päälle sulkien muun maailman pois.
Minusta ei tule päällikköä, minusta ei tule päällikköä, minusta ei tule päällikköä, Routakäpälä hoki ajatuksissaan kunnes nukahti.

Nukkuminen auttoi. Herätessään Routakäpälällä ei enää tärissyt ja riittävällä päättäväisyydellä hän sai päällikkyyden sysättyä mielestään. Hän kasvatti Härmälehden sanojen ympärille mielessään suuren piikkihernepensaan ja häivytti ajatuksenkin Pilvitähden kuolemasta niin kauas, että saattoi melkein unohtaa koskaan kuulleensakaan siitä puhuttavan. Parantajan näkeminen kuitenkin palauttaisi sanat heti mieleen, joten Routakäpälä pujahti pesästä nopeasti yöhön. Hän tarvitsi lisää aikaa unohtaa.
Routakäpälä suuntasi taas kohti klaanin länsirajaa, mutta tällä kertaa hän ei kulkenut purolle asti. Tuiskuklaani tulisi heräämään uudelleen eloon – Tähtiklaani oli sanonut niin – eivätkä he tarvitsisi kotikisuiksi lähteneitä klaanilaisia enää. Rajalla täytyisi järjestää ylimääräisiä partioita siltä varalta, että joku vanhoista klaanilaisista saisi päähänsä palata ilmojen lämmetessä. Ja jos he olivat puhuneet muille kaksijalkalan kissoille klaanin nälänhädästä, alueelta saattaisi tulla kulkureita uusien metsästyspaikkojen toivossa. Tuiskuklaanin täytyisi näyttää koko maailmalle, että he olivat yhä elossa ja kykeneviä puolustamaan rajojaan. – Mitä he eivät kyllä vielä neljän kissan voimin olleet, mutta pian olisivat.
Mitä enemmän Routakäpälä ajatteli klaanin tulevaa kukoistusta, sitä keveämmin hänen tassunsa nousi. Ja juuri kun naaras kuvitteli olevansa niin iloinen, kuin vain saattoi olla, hän kuuli lumikinoksen takaa rapinaa. Riistaa! Kiitos hyvä Tähtiklaani tästä ihmeestä, joka on viherlehti, Routakäpälä ajatteli kumartuessaan vaanimaan rapisijaa, joka osoittautui oksaa nakertavaksi jänikseksi. Hän oli jo täysin unohtanut Härmälehden sanat. Päivä oli ollut oikea tunteiden sekasotku, mutta nyt Routakäpälästä tuntui hyvältä. Tähtiklaanilla oli kuitenkin vielä yksi yllätys häntä varten. Se astui esiin varjoista juuri kun naaras katkaisi jäniksen niskat.
”Hieno liike”, korkea ääni maukaisi ja sai Routakäpälän loikkaamaan ilmaan säikähdyksestä. Hän oli ollut niin ajatuksissaan, että ei ollut huomannut paikalle hiipinyttä kissaa.
”Kuka sin- Taipaleaskel!” Routakäpälä henkäisi yllättyneenä. Vaalea naaras ei enää tuoksunut samalta, joten Routakäpälä ei ollut aluksi ollut tunnistaa tätä. Mutta kun tämä oli astunut varjosta kuunvaloon, turkin sävystä, lapojen kaarista ja pään alaviistoon riiputuksesta ei voinut olla erehtymättä. Tulija oli Routakäpälän pitkäaikainen ystävä Taipaleaskel. Tai pitemminkin tämä oli ollut hänen ystävänsä siihen asti, että naaras oli lähtenyt klaanista. Routakäpälä ei olisi ikinä uskonut ystävänsä pettävän häntä siten ja kun tämän lähtö palasi naaraan mieleen, hänen ilmeensä synkistyi. Innostus vanhan ystävän näkemisestä oli nopeasti kadonnut.
”Nykyään pelkkä Taipale”, entinen Taipaleaskel korjasi. Routakäpälä ei keksinyt sanottavaa, mutta ei hänen tarvinnutkaan, kun toinen kissa astui varjoista Taipaleen taakse.
”Tämä on Noki, kumppanini”, Taipaleaskel sanoi ja viittasi kuonollaan kohti takanaan seisovaa pikimustaa kissaa. Keskiyöllä kolli sulautui varjoihin, mutta Auringon paistaessa tämä erottuisi valkoisesta hangesta kuin rotta lumesta. Noki ei voinut olla metsäkissa ja se tarkoitti, että Taipale oli lyönyt hynttyyt yhteen kotikisun kanssa. Vuodenaika sitten Routakäpälä ei olisi ikinä uskonut, että naaras rakastuisi ja vielä tuollaiseen heittopussiin. Hankala sitä oli uskoa nytkään.
”Teidän ei pitäisi olla täällä”, Routakäpälä sanoi, kun sai äänensä järkytykseltä takaisin.
”Halusin vain tulla katsomaan, oletteko kunnossa”, Taipale vastasi hämillään ja vilkaisi taas kumppaniaan. Ehkä tämä visiitti olikin ollut kollin idea.
”Me olemme kunnossa, klaani voi hyvin”, Routakäpälä valehteli kasvot peruslukemilla ja heti perään möläytti: ”Haluatko tulla takaisin?”
”Kiitos, mutta minä olen iloinen uudessa elämässäni”, Taipale vastasi entistä nolompana ja Routakäpälän olisi tehnyt mieli kynsiä silmät päästään. ”Ketään ei oteta takaisin klaaniin” – hän oli sanonut. Ja mitä hän oli juuri tehnyt? Pyytänyt ensimmäistä vanhaa klaanilaista, johon törmäsi, liittymään takaisin. Tyhmä, tyhmä, tyhmä!
”Onko Pakkassydän palannut?” Taipale vaihtoi puheenaihetta, mutta Routakäpälä ei osannut sanoa, olisiko mieluummin jatkanut aiemmasta vai siirtynyt tähän. Pakkassydän oli kadonnut partionsa kanssa vuorille keskellä pahinta lehtikatoa. He olivat lähteneet jäljittämään suden jälkiä ja jääneet sille tielleen. Routakäpälä oli miettinyt entistä kumppaniaan jokaisena päivänä tämän katoamisen jälkeen, mutta tänään oli tapahtunut niin paljon, että hän ei ollut muistanut kollia. Taipale sen sijaan oli muistanut tämän. Hänen entinen ystävänsä, joka ei enää edes kuulunut klaaniin, oli muistanut naaraan kadonneen kumppanin tämän itsensä sijaan. Se tuntui pahalta.
”He ovat yhä kateissa”, Routakäpälä vastasi kylmästi. Taipaleen täytyi ymmärtää iskeneensä arkaan paikkaan, koska tämä alkoi äkkiä selitellä, kuinka heidän täytyisi lähteä takaisin.
”Kaksijaloillanne on varmasti jo ikävä”, Routakäpälä tuhahti.
”Emme me asu kaksijalkalassa”, Taipale vastasi ykskantaan. ”Kuvitteletko sinä oikeasti, että minä voisin asua niin hirveässä paikassa”, tämä vastasi epäuskoisena. ”Me asumme kaksijalan takana olevalla pellolla ladossa. Siellä käy joskus kaksijalkoja, mutta yhdellekään heistä emme näyttäydy. Kuvittelitko sinä oikeasti, että minä lähtisin kotikissaksi kaksijalkojen variksenruokaa syömään!”
”Ehkä me emme lopulta olleet niin hyviä ystäviä”, Routakäpälä totesi. Häneltä ei herunut myötätuntoa naaraalle, joka oli hylännyt klaaninsa, juuri kun se oli tätä eniten kaivannut.
”Ehkä emme”, Taipale ärähti ja kääntyi niin terävästi, että oli kaataa kumppaninsa. ”Ja me kun tulimme niin kaukaa”, naaras jupisi kadotessaan varjoihin Noki kannoillaan.
”Ei tarvitse toiste vaivautua!” Routakäpälä sähisi heidän peräänsä. Nyt kun hän tiesi, mitä ystävälle oli käynyt, häntä ei enää huvittanut ottaa muista lähteneistä kissoista selkoa. Koppavia heistä kaikista oli tullut, koppavia ja ylimielisiä. Routakäpälä oli niin raivoissaan, että oli unohtaa jäniksensä koivun juureen.

Leirissä oli autiota. Härmälehti ja Kiurutassu olivat lähteneet partioimaan ja Pilvitähti makasi pesänsä edustalla puoliunessa.
”Shain jänikshen”, Routakäpälä sanoi saalis suussaan ja laski sen päällikön eteen. ”Sain jäniksen”, hän korjasi siltä varalta, että Pilvitähti ei ollut kuullut.
”Jaa”, päällikkö vastasi ja avasi silmänsä.
”Syö sinä se”, Routakäpälä täsmensi, kun kolli ei tehnyt elettäkään ruoan suuntaan. Pilvitähden kylkiluut törröttivät pahan näköisesti, eikä tämä ollut poistunut leiristä moneen päivään. Päällikkö tarvitsi energiaa voidakseen johtaa klaaniaan.
”No kaipa minä”, Pilvitähti mumisi ja kurotti kaulaansa kohti jänistä. Hän avasi laiskasti suunsa ja iski hampaansa saaliiseen niin heikosti, että Routakäpälä ihmetteli, lähtikö siitä mitään edes irti. Siinä katsoessaan päällikön vaivalloista syömistä, Härmälehden sanat palasivat hänen mieleensä. ”Pilvitähden aika on lopussa” – parantaja oli sanonut ja vaikka päälliköllä oli yhä yksi henki jäljellä, tämä kieltämättä vaikutti jo kuolleelta. Ennen lehtikatoa Pilvitähti oli ollut erinomainen johtaja, mutta jokaisen nälkään menetetyn hengen myötä pala hänestä oli kadonnut. Sysiturkin, Pilvitähden aiemman varapäällikön ja tämän uskotun ystävän, kuolema oli ollut kollille viimeinen isku. Menetettyään kahdeksannen henkensä ja ystävänsä, päällikköä ei ollut enää tunnistaa.
”Oletko miettinyt jo huomisen partioita?” Routakäpälä kysyi, mutta sai vastaukseksi vain hiljaista maiskutusta. Pilvitähti oli poissa, vaikka olikin tässä.
Routakäpälä nousi ylös, mutta päällikkö ei reagoinut. Kollille oli aivan sama, oliko hän tässä vai muualla, eikä Routakäpälällä erityisemmin ollut energiaa toimia emona vanhalle pennulle, joten hän lähti nukkumaan. Hän oli todellakin ansainnut kunnon yöunet tämän hullun päivän jälkeen.
Unessa naaras lensi taivaalla ja yritti ottaa karkaavia pilviä kiinni. Hän ei ollut vielä valmis päästämään Pilvitähteä menemään, oli tämä sitten kuinka sekaisin tahansa.

Vastaus:

Hieno tarina! Erittäin mukava huomata, että klaanilla on jokin tietty tarina ja juoni, jonka ympärille kaikki punoutuu. Kehun myös sitä, että sait kissojen pienen määrän selitettyä tuolla rankalla lehtikadolla! Myönnettäköön, etten itse todellakaan olisi pystynyt keksimään yhtä hyvää! Juonen puolesta jään innolla odottamaan varsinkin sitä, mitä Pilvitähdelle tapahtuu. Sekä tietenkin tulevan Routatähden elämää!

Tarina oli sulavasti etenevä, ja kappalejaot toimivat minusta erinomaisesti! Kerran meni kissojen nimiä sekaisin, luulen, että Kuikkatassu on jostain toisesta tarinaroolipelistä. Tarinasta tulvi esiin kissojen tunteet ja luonteet erinomaisesti. Negatiivista sanottavaa minulla ei ole, sillä yritän sanoa kaiken positiivisen kautta, mutta jäin kaipaamaan enemmän kissojen elekieltä. Hännänheilautuksia ja viiksien värähtelyjä, jos ymmärsit.

Kaikin puolin mukavaa luettavaa ja erinomainen tarina! Jatka samaan malliin, en malta odottaa seuraavaa tarinaa! Ansaitset siitä Tuiskuklaanille 37 silmua! Ja koska on jouluaatto, saat pienenä plussana 10 silmua lisää! Se tekee siis 47 silmua!

- Athene (jouluaattona)

©2019 Aamunkaste - suntuubi.com